Constantine (Xbox, PS2) – Mitä pirua?

Kun piru on merrassa ja merta rannalla, maailman pelastaa enää John Constantine, paranormaalin maailman erikoisasiantuntija.

Constantine-peli pohjautuu Warner Brosin uuteen elokuvaan. Täydellisen Hellblazer-sarjiskokoelman omistajana minun pitäisi itkeä sitä, että sarjakuvan vaaleatukkaisesta, nelikymppisestä lontoolaismaagista on tullut tummatukkainen, nuori amerikkalainen Keanu Reeves, joka vieläpä on itsensä Paholaisen poika. En viitsi.

Neo-John operoi Los Angelesissa, läntisen maailman okkultistisessa pääkaupungissa. Enkelten kaupunki on yksi Vampire: The Masqueraden päänäyttämöistä ja siellä lunastusta etsivä vampyyri Angel kumppaneineen johtaa lakifirmaansa. Constantinen Los Angeles puolienkeleineen ja puolidemoneineen voisi olla Buffyverseä, sillä vain vampyyrit puuttuvat.

Piru vie putkessa

Constantine on vaihteeksi putkijuoksua ammuskelulla ja kevyillä puzzleilla. Peli ei kulje elokuvan hihnassa, vaan kehittelee omia kuvioitaan. Niistä on välillä vaikea pysyä selvillä, sillä juoni on minuutin parin välianimaatioita putkijuoksu- ja ammuskelusessioiden välissä.

Constantine kulkee kahden maailman väliä. Los Angelesin synkiltä kujilta ja ruumishuoneilta pääsee vesilätäkön kohdalta loitsubussilla Helvettiin, joka visuaalisesti on kuin ydinsodan lanaama Los Angeles. Joissain puzzleissa ratkaisu on siirtää esinettä toisella puolella ja hyödyntää sitä toisella puolella. Kiinnostavasti sekä kolmos-Doomin että Constantinen Helvetti-visioista puuttuu kokonaan yksi merkittävä juttu: ne kituvat syntiset. Helvetin pitäisi olla täynnä ottaen huomioon, kuinka heppoisilla perusteilla kristinuskon eri lahkot viattomia ikuiseen tuskaan tuomitsevat.

Demoneitakin siellä näkee harvakseen, ilmeisesti nekin viihtyvät paremmin oikeassa maailmassa. Lukuun ottamatta typerää lentävää seplaviteä, joka on kuin itäeurooppalaisesta halpisräiskinnästä, demonit ovat visuaalisesti ihan viihdyttäviä. Loppuhirviösuosikkini oli kekseliäs käärmeistä, rotista ja hyönteisistä rakennettu tuhoeläindemoni.

Pirun räiskijä

Siinä missä britti-John pärjää hoksottimillaan, jenkki-Constantine on pitänyt aseistaa. Constantinen asevalikoimaan kuuluvat muun muassa tuplapistoolit, jalkajousi, konepistooli, haulikko ja liekinheitin. Nimissä ja kuvauksissa aseisiin on lisätty pöllömetsällinen huu-haata.

Otetaan esimerkiksi konepistooli, joka onkin Crucifier, Ristiinnaulitsija. Se ampuu ristiinnaulittujen marttyyrien lihasta revittyjä nauloja. Näitä jokapäiväisiä yleishyödykkeitä löytyy laatikkokaupalla matkan varrelta. Sanoisin, että joko tekijäryhmä Bits on kumonnut liikaa Paholaisen kyyneliä ennen suunnittelupalaveria tai sitten elokuvassa tulee ongelmia.

Paholaisen poikana Riddick Constantinella on tosinäkö, jolla erottaa demonien kaappaamat ihmiset ja joka toimii myös pimeänäkönä sekä esineiden keräilyä helpottavana valonvahvistimena. Jenkki-Constantine on lisäksi aika gandalf, joka paiskii ahkerasti osaamaansa viittä loitsua. Nämä erilaiset taistelu- ja suojataiat paiskotaan painamalla padin nappeja nopsaan siinä järjestyksessä kuin ruudulla näytetään. Taktinen taikojen käyttö on tärkeä elementti.

Pelin muutamasta esineestä tärkein on Amityville Screech Beatle, joka toimii kuin flashbang (välähtää ja paukahtaa) ja jähmettää demonit hetkeksi paikoilleen. Jos sen hukkaa, loppupeli on pirun verran vaikeampaa.

Pirun synkkää

Xboxin ja PS2:n versiot ovat identtiset, eikä peli ole PS2-peliksikään erikoisen näyttävä. Turhan tummasävyinen grafiikka tekee ympäristön hahmottamisesta välillä liian vaikeaa.

Plussaa tippuu kamerasta, joka ei ikinä ollut pelaamisen esteenä. Jos John menee tiukkaan rakoon, kamera hyppää ketterästi 1st personiin eikä jää rakenteisiin jumiin. Tämäkin ihmeen päivä piti vielä kokea.

Myös ohjaus toimii mainittavan hyvin, jopa kaltaiselleni hiiri-näppis-miehelle. Paitsi se, että tattiohjainta painamalla John tempaisee 180 asteen käännöksen, josta on yleensäkin enemmän haittaa kuin hyötyä, ja kesken tiukan pomotaistelun aivan pirusti haittaa. Jouduinkin ulkoistamaan osan pomotaistoista alan ammattilaiselle, 7-vuotiaalle pojalleni Jesperille.

Tallennussysteemi on aiheeseen sopivasti helvetistä. Peli ei tallenna automaattisesti itseään, ja tutkimuksissani olen päätynyt siihen, että save-komento tallentaa edelliseen uudelleenyrityspaikkaan. Näitä on enimmäkseen riittävästi.

Pirun huonoa?

Bits Studio tunnetaan sellaisista mestariteoksista kuin Rogue Ops ja Die Hard: Vendetta, mutta Constantine on parempi. Ehdin lukea Constantinesta muutaman kommentin, ja ne tuomitsevat pelin kadotukseen.

Arvoitukseksi jää miksi. Eihän tällä John Constantinen kanssa ole mitään tekemistä, eikä se pelinä ole kovinkaan kekseliäs tahi omaperäinen. Mutta ympäristö ja vastustajat ovat mielenkiintoisia, taistelu ei ole puuduttavan tauotonta ja siinä on sopivasti haastetta. Välillä on pientä puzzlen tynkää ja kyllä sitä juontakin seuraa. Sääli, että putkijuoksua ei ole katkottu kuin muutamalla kiinnostavalta skriptatulla kohtauksella, ja siviileitä ei näy kuin kerran, pari. Pahoin pelkään, että pidän Constantinesta, koska se todella tuntuu epäviralliselta Buffy-peliltä.

Constantine on selkeästi B-peli, mutta maksaa A-pelin verran. THQ ilmeisesti laskee sen varaan, että elokuvasta tulee jättimenestys, mutta ennakkoarvostelujen perusteella virtuaali-Keanu näyttelee paremmin kuin se oikea.

* * * * *

John Constantine

Mies, maagi ja mysteeri

Kun Swamp Thing -piirtäjät Steve Bissette ja John Totleben halusivat sarjakuvaan Stingin näköisen sivuhahmon, sarjisnero Alan Moore loi numeroon 37 mystisen maagin nimeltä John Constantine.

Okkultismin kanssa säätävä John Constantine nousi nopeasti huimaan suosioon ja sai vuonna 1988 oman lehtensä, John Constantine: Hellblazer. Sen piti olla Hellraiser, mutta keskinkertainen Clive Barker -sarjis oli jo varannut nimen.

Omassa lehdessään Constantinesta kuoriutui selkeästi brittiläinen yhdistelmä työväenluokkaista maagia, varasta ja huijaria. John vetää Silk Cutia ketjussa eikä sylje lasiin.

Constantine ei ole mikään taistelumaagi, joka tuhoaa demoneita tulipalloilla. Hän on manipuloija, joka pysyy juuri ja juuri pois Helvetistä peluuttamalla osapuolia toisiaan vastaan ja tarpeen vaatiessa uhraamalla tuttujaan. Constantinen alku-uran pahin töppäys oli pieleenmennyt riivauskeikka, jonka seurauksena pieni Astra-tyttönen joutui Helvettiin ja syyllisyyden riivaamana Costantine lataamoon.

Hipit rautarouvaa vastassa

Hellblazeria kirjoitti aluksi englantilainen Jamie Delano (numerot 1-40). Delano vihasi 1980-luvun Margaret Thatcher -johtoista Englantia ja se näkyi. Kun Delano veti julistusvaihteen kolmoselle, Johnista tuli vastakulttuuri-Constantine, joka hengaili hippien ja wiccalaisten kanssa ja taisteli fasistista, mätää brittihallitusta vastaan. Delanon ollessa ilmeisesti sairaslomalla Neil Gaiman ja Grant Morrison kirjoittivat muutaman paikkonumeron. Delanon loppunumerot käpertyivät yhä pahemmin ja pahemmin Constantinen sisäavaruuden tutkimiseen.

Garth Ennis (41-83, 129-133) palautti Hellblazeriin niin vauhdin kuin magian ja tuplasi levikin. Ennis aloitti ketterästi lahjoittamalla Silk Cuteja sarjassa polttavalle Johnille keuhkosyövän, jonka John paransi hyvin epäkäytännöllisellä keinolla.

Ennisin Constantine oli manipuloija, joka huijasi niin paholaista kuin enkeleitä. Ylimielisyydessään hän näytti pirulle keskisormea, mikä ei ollut nokkela peliliike: Constantinen sielu on siitä asti ollut haluttua kamaa.

Ennis räiskii isolla kaliiberilla joka suuntaan, joten ei ihme että yleensä osui vaikka välillä meni yli. Mutta Ennis ei koskaan ole tylsä, päinvastoin kuin Eddie Campbell (84-88), joka vetäisi neliosaisen unohdettavan tylsän rykäisyn. Campbell myöntää itsekin, että kauhu ei suju.

Wankers and tossers

Paul Jenkins (89-132) kirjoitti Hellblazeria kauan. Jotain kertoo se, että kun melkein koko Hellblazer on koottu kokoelmiksi, Jenkinsin tarinoista on tehty tasan yksi kokoelma.

Jenkins-Blazer on enimmäkseen jokseenkin luettavaa, mutta kovin keskinkertaista ja korostaa junttibrittiläisyyttä. Jenkinsin sarjaan lisäämät sivuhahmot, kuten sinitukkainen luuseri Rich (joka paljastui kuningas Arthurin uudelleensyntymäksi), ovat rehellisen vastenmielisiä.

Jenkinsin jälkeen Ennisin lyhyt vierailu ja uusi kirjoittaja, Warren Ellis, (134-143) tuntuivat raikkailta tuulahduksilta. Ellis lopetti lyhyeen, kun hänen kouluammuskelunumeroaan (piti olla 141) ei julkaistu. Sarjakuvan löytää internetistä. Marco Dacan kirjoitti kaksi numeroa sillä aikaa kun Hellblazerille etsittiin uutta vakiokirjoittajaa.

Uusi oli kovin arvostettu Brian Azzarello (146-174), joka tunnetaan nykyään sekavasta 100 Bullets -sarjastaan. Azzarellon käsissä Constantinen nimi ja ulkomuoto säilyivät, mutta juuri muuta ei: Hellblazer oli kuin 100 Bullets -modi. Numerosta 175 alkaen sarjaa on kirjoittanut Mike Carey, joka tunnetaan myös Vertigon julkaisemasta Lucifer-sarjakuvasta. Lucifer on ylikirjoitettua, venytettyä diibadaabaa, Hellblazer vähän parempaa, mutta jos käsikirjoittajaa taas vaihdetaan, Boreya ei tule ikävä.

John Constantine on peruslähtökohdiltaan niin hyvä hahmo, ettei kukaan ole lopullisesti onnistunut sitä tuhoamaan. Jopa Vertigoa vaivaava "teemme ylikirjoitettua, taiteellisesti piirrettyä taidetta vastakulttuuri-goottianarkisteille" -syndrooma on enimmäkseen kimmahdellut Constantinen poplarin pinnasta.

Suosio on suurin ongelma: John on jo menettänyt rakkautensa, jotakuinkin kaikki kaverinsa, puolet sielustaan, vajonnut välillä katuojaan ja kaikkea muuta. Itseään pääpahaa vastaan on matsattu jo monta kertaa, ja vanhoja juonenpätkiä kaivettu uuteen valoon jo monesti. Vaikka Constantine lakkasi vanhenemasta 40-vuotisynttäreidensä jälkeen, alkaa olla sellainen tunne, että Constantinen tarinan saisi jo päättää.

Toivottavasti Egmont julkaisee elokuvan kunniaksi muutaman mehevän kokoelman parasta Constantinea.

Nnirvi

www.insanerantings.com/hell/index1.html: Straight to Hell

78