Minipelikokoelman ja lautapelin yhdistelmä - kuulostaako tutulta? Ei ihme, sillä Mario Party on vatkannut teemaa eestaas jo vuosikaudet. Vanhan pleikkarin epävirallisen maskotin virkaa toimittanut oranssi pussieläin Crash iskee Crash Boom Bang!:llä samaan saumaan.
Juonimoodi muistuttaa yksinkertaista lautapeliä, jossa edetään klassiseen tapaan nopan osoittaman luvun verran eteen- tai taaksepäin. Kehystarinassa kerätään kadonneita arvoesineitä, mutta käytännössä minipelien voittaminen riittää. Juoneen liittyvien esineiden löytyminen on sen verran satunnaista, että siihen ei kannata panostaa.
Mielikuvituksettomat laudat ovat Crash Boom Bang!:n suurin ongelma, sillä niillä vietetään kohtuuttoman paljon aikaa. Jos haluan jauhaa kuivaa lautapeliä ikälopulla nopalla eteenpäin -mekaniikalla, kaivan Monopolin esiin. Lautisosuutta on kuitenkin pakko junnata, sillä se avaa minipelit vapaaseen käyttöön.
Monotoniaa murretaan vaihtelevien syiden takia puhkeavilla minipeleillä, joihin osallistuu 2-4 pelaajaa. Loput lyövät voittajasta vetoa. Valitettavasti liian iso osa 40 minipelistä unohtaa, mikä tekee DS:stä erilaisen. Monissa peleissä kynä on vain kankea padinkorvike.
Laudan päättävät pomomatsit ovat pahemman luokan antikliimakseja. Kahakoissa tökytellään pomoa minkä ehditään ja toivotaan, että oma hahmo osuu ennen muita. Useimmissa paremman luokan minipeleissä tasapainotellaan apinapallomaisella kuulalla, jonka sisällä sankari teutaroi. Kuka rullailee pisimpään sulavalla jäälautalla ja niin pois päin.
Muista koitoksista lupsakka pizzanpyöritys ja roiston tunnistaminen vihjeiden perusteella esiintyivät edukseen. Hetkittäin mieleni teki kuitata arvostelu pelkällä paska Mario Party -klooni -kommentilla, mutta tilanne ei ole aivan niin paha. Kun pakkopullamainen lautapeliosuus on ohitettu, keskinkertaiset minipelit huvittavat pari iltaa. Moninpelinä touhussa on hetkittäin imua, mutta Mario on järjestänyt parempia pippaloita jo vuosikausia.
30
