Crash Nitro Kart tempaisee mukaansa alkumetreillä. Radat ovat värikkäitä ja pelattavuus timmissä iskussa, sillä piskuruisten kart-autojen sutjakka ohjattavuus iskostuu selkäytimeen salamannopeasti. Crash Nitro Kart on klassikkoainesta.

Näin olisin kirjoittanut pelistä armon vuonna 1992, mutta vuosi on 2003 ja söpökart-pelejä on nähty kymmenittäin. Silti Crash Nitro Kart on erittäin sujuva ja ajotuntumaltaan nautittava elämys, eikä sen salojen opetteluun todellakaan kulu monta sekuntia.

Ensimmäiset kisat hujahtavat läpi voittoisasti ongelmitta, joten addikti ei isommin kolkuttele. Homma etenee rata radalta kohti viimeistä vastusta, ja muutaman päivän rallittamisen jälkeen kaikki vajaat parikymmentä rataa on tahkottu kertaalleen läpi. Kunkin maailman paras suhari paljastuu lapsellisen helpoksi vastukseksi, ilmeisesti kohderyhmä on nippanappa kouluikäisissä.

Kart-tyylille uskollisesti radat ovat värikkäitä ja mielikuvituksellisia ja kerättävää piisaa lähes joka kurvissa ja kaarteessa. Omenoilla saa lisävauhtia ja lisäkyvyillä voi kärventää kanssakisaajia. Kykypaletti on kaikista kart-ajopeleistä tuttu, mutta toimiva.

Crash Nitro Kartin erikoisuus on suhteellisen monimutkainen ja mukavan palkitseva boost-systeemi. Lisäpotkua saa niin hyppimällä kuin hallittuja sivuluisuja vetämällä. Kärry hyrähtää kiitoon laatikoista kerättävillä lisäkyvyillä tai radalla olevan buustilaatan päältä ajettaessa.

Ja mikä parasta, buusteja saa kerätä peräkkäin pilvin pimein, ja parhaimmillaan mittarissa voi odottaa kymmenkunta vauhtiviirausta samanaikaisesti. Periaatteessa koko radan voi kiertää buustit pohjassa. Jiihaa!

Senkin reliikki

Ehkä lisävauhtia saa liikaakin, koska jokaisen kisan voittaa ensimmäisellä yrityksellä. Toisaalta ensimmäinen läpipeluu ei riitä galaksin herruuteen vaan samat radat kaahataan uudemman kerran reliikki- ja CNK-kisoina.

Reliikkikisoissa ajetaan yksin kelloa vastaan ja tavoitteena on lyödä pelin antama ennätysaika. Homman helpottamiseksi radalle on sijoitettu lisäaikalaatikoita, joiden läpiajaminen pudottaa ajasta pois sekunnin-pari.

CNK-taistossa radalla on seitsemän kuskia, jotka on voitettava. Lisäksi radalle on piilotettu kolme kirjainta (aivan oikein: C, N ja K) ja ne on poimittava mukaan. Vaikka samojen ratojen uudelleen koluaminen ei ole sitä parasta ajopelisuunnittelua, reliikki- ja CNK-kisat herättivät tähän asti uinuneen addiktin, sen verran tiukkaa vastusta ne antavat.

Tylsänpulleat kristallihaasteet on nekin jaksettava selvittää, jos aikoo pelata pelin sataprosenttisesti läpi. Kristallikisoissa on kerättävä areenoille ripotellut kaksikymmentä keltaista pulikkaa kellon tikittäessä armottomaan tahtiin. Hankalaa eikä edes kovin hauskaa.

Viilattu todellisuus

Moninpeli on kart-pelien suola. Jaetulla ruudulla samassa huushollissa voi organisoida kerrallaan neljän pelaajan turnajaisia. Neljän kaverin kärrääminen kotiin samanaikaisesti ei ole aina järin yksinkertaista, mutta nettipeliä ei tueta missään versiossa, mikä on järjetöntä. Monimuotoiset kaverinkiusauskyvyt ja mielikuvitukselliset radat sopivat erinomaisesti moninpelikoitoksiin. Vaihtelua tuovat lipunryöstö sekä muokattavat areenat.

Tekninen toteutus on viilattu ja siisti. Xbox-arvosteluversio tosin yskähtelee silloin kun kaikki kahdeksan kilpailijaa taapertavat pitkin samaa kaarretta, mutta ihmeemmin vähäinen nykivyys ei haittaa. PS2-versio on piirun tarkasti Xbox-version oloinen, makuinen ja tuntuinen. Värejä ei ole säästetty ja hilpeä musiikki soljuu taka-alalla häiritsemättä. Videovälikkeet ovat oudon tuhnuisia ja pelin kannalta tyystin turhia, mutta kaipa juonentynkäkin on pelaajille jollakin tavoin kerrottava.

Tanakasta tuttuudestaan huolimatta Crash Nitro Kart on parantunut päivä päivältä ja pelikerta kerralta. Tuttuuteen ilmeisesti tottuu, sillä lopulta ohjainta tulee puristettua kuten kuuluukin eli rystyset valkoisina ja sormet hikisinä.

Yksinpelinä Crash Nitro Kart ei kestä viikkoa paria pitempään, mutta moninpelikoitoksiin uskon kaapivani Kartin kaapin pohjalta aina silloin tällöin.