Vähäpukeisilla animetytöillä flirttaileva Crimson Tears haastaa Nethackin, ja voittaja on tietysti... vähäpukeinen animetyttö.

Ensimmäisen testisession jälkeen Crimson Tears tuntui toimintapainotteiselta Nethackilta. Vertaus loukkaa verisesti Nethack-faneja, mutta yhteisiä piirteitä on useita. Hirviöiden täyttämä kulmikas (tekno)luolasto naitettuna roolipelimäiseen taso- ja esinesysteemin tuo ikivihreän klassikon väkisin mieleen.

Sekavan juonen tapahtumat sijoittuvat ihmisbioaseiden scifikaupunkiin. Tarina seuraa kolmen voimakkaan sankaribioaseen retkiä outoon dimension maze -labyrinttiin. Vihamielisten olentojen täyttämään sokkeloon päästään teleportilla, ja shoppailu, aseiden korjaus ja päivitykset hoidetaan aneemisen näköisessä kaupungissa.

Sokkelot koostuvat muutamasta tasaisesti vaikeutuvasta kerroksesta ja pomoareenasta. Kerrokset jakautuvat pariin tusinaan vaarallisten robottien ja mutanttien kansoittamaan huoneeseen. Kun aluetta hallitseva körmy kaatuu, seuraava kenttäkokonaisuus ilmestyy tukikohdan teleporttivalikkoon. Kertaalleen ratkottuja kenttiä voi tahkota uudelleen harvinaisten esineiden ja parempien arvosanojen toivossa.

Homman pääasia eli taisteleminen on nopeatempoista toimintaa. Ryhmissä hyökkäävät viholliset niitataan hakkaamalla ja ampumalla. Torjunta ja vastaisku jäävät brassailijoiden kuriositeettitekniikoiksi, sillä peruspeikot kaatuvat ilman hienostelua. Huimapäinen hutkiminen on paras taktiikka melkein jokaisessa käsirysyssä, sillä ampuessa ei voi liikkua.

Täysin päätön runttaaminen vie eteenpäin vain ensimmäisissä labyrinteissa. Otukset toimivat yksinkertaisen kaavan mukaan. Hurjistunut kaivosrobotti jyrää liittolaisista piittaamatta päälle, mutanttikoirat tekevät rivakoita syöksyjä ja eliittisotilaat räiskivät kauempaa. Tilanteet mutkistuvat, kun huoneessa on eri tyyppisiä hirviöitä, jolloin oikea tappojärjestys ja -taktiikka muuttuvat tärkeiksi.

Pappa on poppa

Matkaa mutkistetaan bioaseiden ylikuumenemisella, myrkytyksillä ja hajoavilla lyömäaseilla. Kaikki hyökkäykset kypsentävät pikkuhiljaa biosoturien päreitä ja niveliä. Punaisena höyrynä ilmenevä ja kestopisteitä tasaiseen tahtiin verottava keittäminen kuitataan odottamalla tai jäähdytysnesteellä. Vihollisten aiheuttamat myrkytystilat neutraloidaan vastalääkkeillä.

Jokainen isku kuluttaa lyömäasetta hitusen, joten sankari tarvitsee reppuun vähintään yhden vara-aseen. Jos vahingoittunutta nyrkkirautaa survoo jääräpäisesti vastustajan turpaan, ase hajoaa ja katoaa inventaariosta lopullisesti. Kolhiutunutta suosikkimiekkaa ei kannata särkeä turhan päiten, sillä aseet keräävät taisteluissa kokemusta.

Kaikki tapot palkitaan kamppailijan tasoa ja ominaisuuksia parantavilla kokemuspisteillä. Kuolevat viholliset pudottavat kentälle rahaa, aseita ja sekalaisia esineitä kerättäväksi. Erikoisroinalla voi päivittää piilopaikassa komboja ja asekauppiaat virittelevät aseita, jos reppuun on kertynyt sopivia tarvikkeita. Jatkuva tasorumba ja päivityskierre tuo touhuun addiktiivista yritän vielä kerran -fiilistä.

Tallentaminen onnistuu vain tukikohdassa, jos mukana ei ole suhteellisen harvinaista recorder-esinettä. Onneksi sokkelosta pääsee suoraan kotiin kesken keikan returner-laatikoilla. Seuraavalla kerralla eteneminen alkaa taas betoniluolaston alusta, joten turvauduin returneriin vain viikatemiehen uhan alla.

Olen aina tykännyt hahmojen ja varusteiden virittelystä, joten Crimson Tearsista irtosi luvattoman paljon hupia. Pelilliset ideat ovat heppoisia, mutta nätit animehahmot, aseiden virittely ja sujuva taistelusysteemi kantavat hämäävän pitkälle.