Zombiseikkailu on nykyään kauhuseikkailun synonyymi, joten Kirotun vuoren kummitukset ovat piristävän pelottava poikkeus.
Cursed Mountain pureutuu Himalajan huipulle kadonneen retkikunnan kohtaloon. Kokenut vuorikiipeilijä Eric Simmons lähtee etsimään Frank-veljeään. Veli tutki sherpojen legendoja, joiden mukaan Chomolonzo-vuorelta löytyisi avain ikuiseen elämään.
Ennen ikuista elämää ohjelmassa on runsaasti kuolemaa. Retki alkaa vuoren juurelta, Lhandon pikkukaupungista, jossa ei enää asu ketään, ellei verenhimoisia kummituksia lasketa. Ericillä on suojanaan vain kiipeilyhakku, johon mystikot ovat mananneet yliluonnollisia ominaisuuksia. Aineettomiin aaveisiin pureva hakku siirtää sankarin bardo-välitilaan, jossa maailma pimenee ja kummitukset kirkastuvat. Bardossa hakku ampuu energiapurkauksia, jotka vahingoittavat ihmisten elinvoimaa janoavia aaveita.
Hakkaa päälle
Toiminta tuo mieleen Resident Evilit, sillä sankari liikkuu tahmeasti ja bardossa jalat liimautuvat paikalleen. Se ei haittaa, sillä seikkailua viedään eteenpäin ohjaukseen sopivasti matalalla liekillä. Ericin matka pimeyden ytimeen reunustetaan hyytävillä, rauhallisesti rakennetuilla fiiliksillä: oudot äänet, hallusinaatioiden rajamailla vaeltavat näyt ja lyhyet vilahdukset harmaista haamuista saavat mielikuvituksen laukkaamaan.
Vähemmän on enemmän -mantra pidetään mielessä tarinan myöhemmissä käänteissä. Vaikka grilliin pannaan välillä lisää hönkää, viuhuvan tuulen säestämä yksinäisyys on vatsanpohjaa kutittelevan tunnelman tärkein rakennuspalikka. Pelottavan pohjavireen viipyilevää virittelyä rytmitetään säikyttelyllä ja aavetaisteluilla.
Kontrollit eivät sorru liialliseen kikkailuun, vaikka ohjaus käyttää Wiin erityisominaisuuksia. Bardossa energiasäteen tähtäintä ohjataan Wiimotella ja haamut tapetaan ilmaan huitomalla. Tarvittavat liikkeet ja niiden järjestys näytetään ruudulla. Kummitukset katoavat pelkällä räiskinnällä, mutta lopetusliikkeillä teilatut hirvitykset palauttavat pienen siivun Ericin elinvoimaa. Muuten puhti palaa vain polttamalla suitsukkeita rukouspatsaiden luona.
Rakennukset, karut vuoristomaisemat ja vielä karummat kummitukset ovat tyylikästä jälkeä. Itämaisen ilmapiirin kyllästämät luostarit, patsaat ja ajan patinoimat sisätilat pitävät huolen siitä, että kävelyvauhtia on harvoin syytä kiristää hölkäksi.
Kylmän kivierämaan korkeuserot välittyvät hienosti. Maasto suorastaan houkuttelee kiipeilemään, mutta taustatarinasta huolimatta varsinaista vuorikiipeilyä harrastetaan harmillisen vähän. Kapuaminen on peliteknisesti heppoista ohjaimen heiluttelua. Hiuksia nostattavan vuorikiipeilyn yhdistäminen selkäpiitä karmiviin haamuihin olisi ollut kiinnostavampaa kuin pelkkä perustaistelu.
Cursed Mountain on elämysjuna, joka ei päästä sivuraiteille. Pitkillä polku- ja kanjonipätkillä ei ole usein tilaa ottaa edes kahta askelta sivulle. Rakenteen suoraviivaisuutta korostavat itse itsensä ratkaisevat kevyet avain- ja kytkinpähkinät, joista ei ole seikkailun rytmittäjiksi.
Kauhuseikkailuissa on nähty jo riittävästi amerikkalaisia pikkukaupunkeja ja zombeja. Ei zombisplatterissa mitään vikaa ole, mutta liika on liikaa. Cursed Mountainin buddhalainen mystiikka, tiibetiläiset miljööt ja synkät kummitukset ovat askel, jos ei parempaan paikkaan, niin ainakin jonnekin muualle. Vaihtelu virkistää aina.
77
