Cybercon III sijoittuu hamaan tulevaisuuteen, jossa Demokraattisen Konfederaation Cybercon III -tietokone on rakentamillaan robottiarmeijoilla voittanut sodan Etelän Valtioliittoa vastaan. Kun sota oli päättynyt, jokin ohjelmointivirhe sai Cyberconin keksimään, että suurin mahdollinen uhka Konfederaatille onkin sen ihmiset. Nyt harhainen Cybercon lähettelee sisuksistaan robotteja tuhoamaan omia kansalaisia. Tämähän ei passaa ja voimahaarniskaan pukeutunut pelaaja lähetetään posauttamaan pahaksi äitynyt prosessori atomeiksi.
Cybercon on avuliaasti jättänyt pelaajalle käytäviä, joita pitkin pelaaja voi haahuilla vartalon jatkeena toimivassa voimahaarniskassaan. Voimahaarniskan kyberneettinen kypärä näyttää kolmiulotteisen näkymän Cyberconin käytävistä. Ovia, siltoja, erilaisia laitteita ja muuta asiaankuuluvaa rekvisiittaa on paikka pullollaan.
Alkuvaikutelma on siis ihan lupaava. Ikävä vain, että loput pelistä onkin sitten pelkkää tuskaa. Esimakua pelin toteutuksesta saa ensimmäisen puolituntisen aikana opetellessaan voimahaarniskan eri toimintoja, sillä liikkuminen ja voimahaarniskan käyttö on yhtä ergonomistin painajaista. Varsinainen älynväläys on samojen kontrollien käyttö moneen eri tarkoitukseen. Esimerkiksi kun haluaa nostaa katsetta ylös on pidettävä tulitusnappia ja voimahaarniskaa eteenpäin liikuttavaa nappia alhaalla. Plasmatykki on kiinnitetty otsalohkoon (sen paikalle?), joten pään heiluttelu ohjaa myös plasmatykkiä. Ylös ja alas lentävän robotin seurailu ja ammuskelu vaatii siten mahdotonta näppäimistöakrobatiaa.
Juostessa ampuminen on sekin taito sinänsä _ jos ei hellitä eteenpäinjuoksua kun painaa tulitusnäppäintä, niska repsahtaa ilkeästi kun huomaa yllättäen tuijottavansa kattoa. Muiden voimahaarniskan järjestelmien käyttö on samankaltaista kohellusta. Haarniskan operointi ei sovi alkuunkaan tällaiselle ilmeisesti nopeatempoiseksi tarkoitetulle ammuskelupelille. Jos kerran voimahaarniska on insinööritaidon mestarinäyte, miksi ihmeessä sen operointi pitää olla niin älyttömän hankalaa?
Robottien ampuminen on muutenkin rupista puuhaa. Joskus robottiin ei osu millään vaikka pitäisi, joskus robotti mäjähtää kappaleiksi kun ampuu viereen. Ampumisen mielekkyys tulee pian kyseenalaiseksi, varsinkin kun robotteja ramppaa ovista parin sekunnin välein ja kaikki tuntuvat olevan matkalla jonnekin eivätkä pahemmin välitä pelaajan kurittamisesta. Joissakin huoneissa voi viettää kymmeniä minuutteja ammuskellen huoneen poikki vipeltäviä robotteja, ilman mitään merkittävämpää vaikutusta. Sitten aivan yhtäkkiä joku robotti vetää sarjan ihan läheltä ja pelaaja on vainaa muutamassa sekunnissa.
Jos ei peli tyydytä ammuskeluviettiä, ei arvoituksissakaan ole hurraamista, ne kun koostuvat suurimmaksi osaksi ovien aukisaamisista ja sulkemisista. Osa ovista ja laitteista toimii äänisignaaleilla, joita voimahaarniskan ääniavaimella pystyy pimputtelemaan eri järjestyksessä. Useimmat arvoitukset pelkistyvätkin siihen, että pitää keksiä millä äänisignaalilla ovi tai laite toimii. Ovien takaa ja laitteiden sisältä löytää taas uusia äänisignaaleja lisättäväksi ääniavaimeen. Eli kutakuinkin vanhaa tuttua avainten etsintää ja ovien aukomista.
Pelin mukana tuleva koodiavain on ahkerassa käytössä, koska osa ovista aukeaa vain koodiavaimella. Koodiavaimen käyttöön kypsyy hyvin äkkiä, varsinkin kun alussa kuolee vähän väliä eikä ensimmäisestä ovesta pääse ilman koodiavaimen pyörittelyä. Älytöntä on myös se, että tilanteen tallentaminen on mahdollista vain tietyissä huoneissa, joita on suhteellisen harvassa, sekä se, että vain yksi tallennettu tilanne on mahdollinen. Kuolema pelissä tuntuu aika julmalta kun se tulee yleensä aivan yllättäen ja edessä on koodiavaimen pyörittely (joskus useitakin kertoja kun kaikki koodit eivät kelpaa), näppäimistön räpeltäminen koodiavainta soiteltaessa ja pelin aloittaminen tilanteesta puoli tuntia sitten jostain toisesta osasta kompleksia, jossa sattui olemaan savegame-huone. Kurjuuden kruunaa pelin tilttaaminen pari kertaa tunnissa ja sitä seuraava virtakytkimen napsuttelu.
Vektorigrafiikka on ihan kelvollista, joskaan ei mikään ohjelmoinnin huippusaavutus. Äänet ovat enimmäkseen vaisuja kilahduksia ja kolahduksia, mutta eivät pahemmin häiritsekään. Ohut ohjeläpyskä antaa tarvittavan kuvauksen tehtävästä ja voimahaarniskan operoinnista.
Pelin ideassa on kyllä jotain kiehtovaa, kompleksi laitteineen ja koodeineen on ihan kiva idea ja jotkut puzzletkin ovat mielenkiintoisia. Idean tappaa kuitenkin onneton toteutus, kontrollien hankaluus, koodiavaimen käpistely muutaman minuutin välein ja pelitilanteen tallettamisen hankaluus. Cybercon III:n nimi viittaa Cybercon-tietokoneen versioon eikä varsinaisen pelin versioon. Tämä on sääli, sillä ehkä kolmatta versiota pelistä olisi voinut pelatakin ihan mielellään. Tällaisenaan peli on suunnilleen yhtä mukava kuin rakkula varpaassa.
60
