TV:stä tutut Tia Carrere ja Christian Bocher koheltavat kilpaa kosmisessa kohtaamisessa, joka hakee paikkaansa jostain pelin ja elokuvan interaktiivisesta välimaastosta. Ikävää vain, ettei sellaista paikkaa ole olemassakaan.
Aivot avaruudessa
Vuonna 2135 Ensimmäinen Tähtienvälinen Sota on tuonut yhteen torjuntahävittäjä Talonille luutnantti Ariel Mathesonin (Carrere), aliluutnantti Zack Smithin (Bocher) ja tykkimies Casey O'Bannonin (katsoja). Ja heti kimppuun pomppaa lentueellinen Vakkar-vihollisen hävittäjiä. Turpiin tulee, ja Casey melkein kuolee kun miehistö pelastautuu aluksestaan. Koomasta herätessään Caseylle selviää, että hänelle on tehty niinsanotusti robocopit.
Sota on ehtinyt loppua, joten kaverukset ostavat wanhan rahtialus Artemiksen, jolla lähdetään ryöstelemään hylkyjä taannoisilta taistelutantereilta.
Ariel & Zack ovat pöllineet Caseyn purkkiin säilötyt aivot sotilaallisesta tutkimuslaitoksesta ennen kuin Caseylle ehdittiin rakentaa edes puhekykyä, saati sitten kunnon kyborgikehoa. Pienenpieni luotain Caseylla on sentään käytössä, ja tämän kautta hän voi seurata Arielia ja Zackia seikkailuihin eräänlaisena leijuvana R2-yksikkönä, jonka tehtävänä on nuuskia edeltä ja ratkaista pulmat, joihin näiden kahden rajoitettu aivokapasiteetti ei riitä.
Vedettyään ensin pari vesiperää Artemis kirjaimellisesti törmää hyperavaruudesta tullessaan valtaisaan alienialukseen, jonka miehistö on ilmeisesti manan majoilla, koska mokoma järkäle on kurssilla suoraan kohti läheisen kaksoistähden koronaa eikä kukaan vastaa puhelimeen. Rampa Artemis on juuttunut ekstraterrestriaalien kulkuneuvon kylkeen, eli ei auta kuin tunkea sisälle. Selviää, että alukseen ovat poikenneet avaruuden piraijat Krinit, jotka ovat tehneet kebabia koko miehistöstä, ja öklön näköisiä alieninraatoja levyttää enemmän ja vähemmän pureksittuina pitkin käytäviä.
Töpseli seinästä, Artoo
Arielin ja Zackin täytyy Caseyn avustuksella selvittää vieraan sivilisaation rakentaman aluksen salat ja kääntää sen kurssi viileämmälle kiertoradalle. Idioottikaverukset eivät juuri muuta osaa kuin huulenheiton, flirttailun ja sädepyssyillä leikkimisen, joten Caseyn tehtäväksi jää tunkeutuminen koloihin ja ennen kaikkea erilaisten koodilukkojen kiemuroiden selvittäminen. Koodilukot perustuvat kaikki enemmän tai vähemmän erilaisten väripalikoiden asettamisesta oikeaan järjestykseen ja vastaavat vaikeusasteeltaan Rubikin kuution yhden sivun ratkomista.
Peli? Mikä peli?
Daedalusta ei voi peliksi sanoa hyvällä tahdollakaan. Elokuvan interaktiivisuuskin jää vähälle, koska Casey-luotain on puhekyvytön toosa, eikä katsojalle juuri anneta valtaa vaikuttaa juonen kulkuun _ ainoastaan siihen jatkuuko se vai ei.
Elokuva etenee luotaimen käyttöliittymäpaneelin takaa kuikuillen, jossa tärkeintä osaa näyttelee yläkulman postikortin kokoinen videoruutu. Haluttaessa homma pyörii suurilta osin myös koko ruudun kokoisena, mutta pikselöityminen oli niin pahaa, että mieluummin katseli pikkuruudusta _ varsinkaan kun kokoruudun FMV:hen ei tupla-CD nykimättä riitä.
Homma etenee noin viidenkymmenen minuutin leffapätkissä, joiden välissä katsoja pääsee ratkomaan koodilukon toisensa jälkeen. Pienen pientä vaihtelua tuovat muutamat toiminnallisemmat kohtaukset, joissa esimerkiksi ammuskellaan hiiren kursorilla hyökkääviä Krinejä tai pelastetaan Zackia putoamasta pohjattomaan reaktorikuiluun.
Pikemminkin voisi sanoa, että puzzlet ovat juuri sopivan helppoja, etteivät ne pysäytä elokuvan katselun etenemistä. Mukaan on tosin päässyt yksi äärimmäisen turha sokkelo, jossa saattaa vierähtää toista tuntia ennen kuin tajuaa, että jotkut risteykset heittävät onnettoman harhailijan satunnaisesti ympäri _ suoraa v-uilua sanon minä.
Missään tapauksessa Daedalus Encounter ei ole kuitenkaan huonoa ajanvietettä. Vaikka käsikirjoitus onkin kovin kliseinen, homma toimii ja jyrää vauhdilla. Katsoja tuntee olevansa elokuvassa mukana, vaikkei siihen varsinaisesti voi vaikuttaakaan. Koko hoito on pantu kasaan ammattitaidolla, ja näyttelijätkin tuntuvat nauttivan hommastaan _ mitä nyt joskus pitävät niin hauskaa, että heittävät kieli poskessa ylinäyttelyn puolelle. Lavaste- ja efektimiehet ovat 3D-renderöinnin huumassaan ottaneet selviä vaikutteita H.R. Gigerilta ja Jim Burnsilta, mikä ei kylläkään alenna lopputuloksen arvoa.
Jälki on niin ammattimaista, että Daedaluksen teknisen ja taiteellisen porukan olisi kannattanut harkita ihan rehellisen elokuvan tekemistä tällaisen sijaan.
Ikävä tosiasia kuitenkin on, että tällä "pelillä" ei ole minkäänlaista toistoarvoa, ja suoraan läpi pelattuna se hädin tuskin kestää normaalia elokuvaa pidempään: melko rankka hinta leffalipulle.
