Selkänahka karrella kun viikatteella hakattiin,
kituvat ja kuolleet armotta uuniin nakattiin,
lihankäry kauhea, Piru söi haukea, juu
veri valui korvista, humppa raikui torvista, juu
God of War -sarjaa surutta apinoiva Dante’s Inferno perustuu italialaisen Dante Alighierin (1265–1321) runoelman La divina commedia (suom. Jumalainen näytelmä) ensimmäiseen osaan Inferno (suom. Helvetti). Tässä yhteydessä ”perustuu” on käsitettävä hyvin väljästi, sillä runon ja pelin välinen yhteys on lähinnä nimissä ja tapahtumapaikoissa. Mutta komediassa kyllä löytyy.
Vapauksia lähdemateriaalin suhteen otetaan alusta alkaen niin henkilöiden kuin tapahtumien ajoituksen kohdalla. Toisin kuin oikea Dante, pelin samanniminen päähenkilö ei ole kalvakka, pyörtyilevä runopoika, vaan karski isäntä, jonka tarina alkaa kolmannen ristiretken aikaan Palestiinasta, Akkon kaupungista, sata vuotta ennen esikuvansa kukoistuskautta. Kesken kiivaiden taisteluiden Dante saa musulmaanin puukosta, mutta ei tyydy kohtaloonsa haisevana ruumiina, vaan vetää Kuolemaa turpaan ja pöllii tämän viikatteen.
Kotona Italiassa sankaria odottaa ikävä yllätys, sillä rauhaisa koti-idylli on pirstaleina ja itse Paholainen on kaapannut Beatrice-vaimon morsmaikukseen Helvettiin. Tämä ei Dantelle passaa, joten mies ottaa sekä viikatteen että ristin ja lähtee panemaan hommat järjestykseen. Koko konsepti on niin korni, että vaikka Dante’s Inferno on selvästi tehty vakavissaan, ei yrmeään Titus Pullon näköiseen lihaskimppu-Danteen ja tämän verisiin edesottamuksiin voi suhtautua muuten kuin huumorilla.
Kuokkaan koko suvulle
Jumalaisen näytelmän juonelle uskollisesti Helvetin pimeimpiä syövereitä ja Beelsebuubin syleilyä kohti laskeudutaan läpi Manalan yhdeksän kehän. Matkalla kohdataan sekä suuri määrä erilaisia pilkottavaksi tarkoitettuja tuonpuoleisen asukkaita että Danten oman menneisyyden synkät kuolemansynnit. Yllättäen mies on syyllistynyt niistä suunnilleen kaikkiin. Turistioppaana kevään kuumottavimmassa lomakohteessa toimii haamu-Vergilius, roomalainen runoniekka, jota oikea Dante piti esikuvanaan. Vergilius jakaa pelissä isällistä viisautta kertoen Helvetin eri kehien olemuksesta ja kidutettavien syntisten luonteesta.
Helvetissä majailevat demonit ja vainajahenget ovat lähes poikkeuksetta vihamielisiä, joten ainoa vaihtoehto on tehdä niistä viikatteen avulla pastaa al Dante. Erilaisia vihollistyyppejä on yllättävän vähän, eikä kerralla niskaan tule kuin korkeintaan vajaat kymmenkunta vihollista.
Monet pahalaiset ovat vähän turhan kestäviä. Johtuuko sitten teknisistä rajoituksista vai mistä, mutta olisin kyllä mieluummin kohdannut isompia, helpommin kuolevia vihollislaumoja, jotta teurastusmeininki olisi päässyt paremmin esiin. Lisäksi perusvihut ovat vähän mielikuvituksettomia, varsinkin kun otetaan huomioon, että lähdemateriaali olisi tarjonnut perusraatoja ja sarvidemoneja järisyttävämpiä kauhuja painikavereiksi.
Onneksi pomovihollisissa luovuutta on käytetty enemmän. Lajityypille uskollisesti kenttien loppuviholliset ovat useimmiten massiivisia, koko ruudun täyttäviä hirvityksiä, joilla on käytössään vakuuttava arsenaali lonkeroita, limahyökkäyksiä, tulihengitystä ja vaikka mitä. Koitokset ovat myös kestoltaan pitkiä, sillä kamppailut sisältävät yleensä eri vaiheita ja loppuvat brutaaliin quick time eventiin, jossa perkeleet revitään mehevissä hidastuksissa palasiksi veren ja visvan roiskuessa ympäriinsä.
Dante’s Infernossa nämä reaktiotestit on toteutettu kiitettävän hyvin, eivätkä ne ole liian pitkiä tai liian monimutkaisia. Harmillisesti hienot pomotaistelut hiukan väsähtävät puolivälin jälkeen, ja alkupuolen komeiden mättöjen tasolle päästään vasta ihan finaalissa. Esimerkiksi kunnon oidipaalisessa hengessä teilattava Danten isukki on loppuvastuksena tosi mitäänsanomaton.
Kharonin airo on meidän
Päävälineinä kurin ja järjestyksen tuomisessa Helvettiin toimivat viikate ja Beatricen krusifiksi, joka sinkoaa ilmoille ristinmuotoisia ammuksia. Alussa molemmista aseista on käytettävissä vain yksinkertaiset perushyökkäykset. Vihollisten eliminointi palkitaan sieluilla ja niiden lisäksi Dante kerää hieman roolipelimäisesti hyvää ja pahaa kokemusta vapauttamalla tai tuomitsemalla syntisiä.
Kokemuspisteet kartuttavat kahta eri taitopuuta, joista epäpyhässä on uusia viikatevoimia ja pyhässä krusifiksin ominaisuuksia tehostavia ja lisäksi maagisia loitsuja. Taitoarsenaalin karttuessa taisteluihin tulee enemmän syvyyttä ja meininkiä kuin alussa, mutta erilaisten liikkeiden ja taikojen määrä on loppujen lopuksi aika pieni, eikä mitään megakomboja tai vastaavia löydy valikoimista lainkaan. Toisaalta tappeluliikkeiden rajallisuus pitää pelattavuuden sujuvana vielä lopussakin, varjopuolena pelimekaniikka on koko Tour de Infernon ajan kovin yksinkertaista ja vähän puuduttavaa.
Lisää muokkausvaihtoehtoja Danten kykyarsenaaliin tarjoavat sieltä täältä löytyvät reliikit. Ne antavat yleensä jonkun passiivisen bonuksen esimerkiksi vahingonsietoon, pidentävät kombo- tai torjuntaikkunaa tai muuta pientä. Kerralla varusteita voi olla käytössä kahdesta neljään, riippuen siitä, onko ostanut tarvittavat taidot kykypuista. Jotkut voimakkaammat reliikit vaativat myös tietyn määrän tasoja jommassakummassa puussa ennen kuin suostuvat toimimaan. Kaiken kaikkiaan erilaista hahmon kustomointia on jokseenkin riittävästi, vaikka mistään roolipelistä ei ole kyse.
Viikatteenheiluttelua on rytmitetty rauhallisemmilla pulmanratkontaosuuksilla ja tasohyppelyllä. Ensin mainittu on todella kevytosastoa eli lähinnä vipujen vääntelyä ja lohkareiden siirtelyä, mutta tervetullutta vaihtelua pelkkään napinrämpytykseen. Myös tasohyppelykohtien vaikeus pysyy inhimillisenä, ja vaikka joitain kohtia joutuu yrittämään muutamaan kertaan, ei turhautuminen iskenyt missään vaiheessa.
Epäonnistuneempia välipaloja sen sijaan ovat osuudet, joissa Dante ratsastaa valtavan demonin selässä. Ratsun kontrollointi on tavattoman kankeaa ja kohdat tuntuvat lähinnä irrallisilta ja puuduttavilta. Onneksi niitä ei montaa ole.
Poltetta rinnoissa
Pelin kannessa komeilevan K18-lätkän tähden Dante’s Inferno yrittää ajoittain olla suorastaan huvittavan säväyttävä ja aikuismainen. Ensimmäisen kymmenen minuutin aikana nähdään paljaat rinnat, mukana jopa amerikkalaisten ikuinen nemesis eli nännit useampaan otteeseen. Ja koska lihallisessa Helvetissä ollaan, alastomuutta ei muutenkaan kauheasti säästellä. Tälläkin osa-alueella lipsahdetaan korniuden puolelle: peli oli pakko laittaa pauselle siinä vaiheessa, kun demoninen Kleopatra ampui tisseistään leegion veitsikätisiä paholaisvauvoja, sillä en kyennyt nauramiselta keskittymään ruudun tapahtumiin lainkaan.
Yksi suurimpia ihmetyksen aiheita Dante’s Infernossa on sen tyylillinen sekamelska. Esimerkiksi välianimaatioita on kolmea eri sorttia: pelimoottorilla tehtyjä, piirrettyjä sarjakuvamaisia ja komeita esirenderoituja animaatioita. Ne kaikki näyttävät olevan kuin täysin eri pelistä peräisin, ja lisäksi pätkissä esiintyvät hahmot ovat kaikissa kolmessa variaatiossa aivan erinäköisiä, mikä ei ainakaan edistä koherenttiutta.
Noin muuten grafiikka on perusnättiä, tyyliltään Helvetti ja sen asukkaat ovat enemmän mallia H.R. Giger kuin Gustave Doré, mutta kyllä kentät ovat ulkonäöltään onnistuneen helvetillisiä ja parhaimmillaan ylletään jopa eeppisiin mittoihin. Kenttäsuunnittelu on myös siinä mielessä mainiota, että jokaisesta Helvetin kehästä välittyy hyvin niiden yksilöllinen tunnelma. Jumalaisen näytelmän lukeneet tunnistavat kyllä Danten mainitsemia maamerkkejä ja paikkoja myös pelin maisemista.
Toinen arveluttava piirre on pelin melkeinpä täydellinen uudelleenpeluuarvon puute. Kerättäviä aarteita ja pelastettavia tai tuomittavia syntisiä kyllä löytyy, mutta oikeastaan kaikki ekstrakilke on plakkarissa jo ekan läpipeluun jälkeen. Mitään vaihtelua tai vaihtoehtoisia ratkaisumalleja Dante’s Infernossa ei ole, joten käytännössä kaikki sisältö on nähty yhden 10–15 tunnin rypistyksen aikana.
Onneksi ensimmäinen DLC-lisäri on jo tulilla. Huhtikuussa pitäisi ilmestyä Trials of St. Lucia -niminen paketti, joka sisältää lisäpelattavan ohella moninpelin, kenttäeditorin(!) ja uuden pelattavan hahmon: joulunalusajasta suomalaisillekin tutun Lucia-neidon. Mutta siivekkäänä ja viikatetta heiluttavana versiona, kuinkas muutenkaan.
Kunhan pipo ei ole liian kireällä, Dante’s Inferno on ihan kelvollinen God of War -kopio ja huvittavasta reunakkuudestaan huolimatta (lyhyen) kestonsa ajan viihdyttävä kummitusjuna Helvettiin. Loppukuvaelma vihjaa väistämättömästä jatkosta.
Vaikka leppoisat taidepelit Dante’s Purgatory ja Dante’s Heaven kuulostavat jännittäviltä, jäin miettimään, eikö kirjallisuusklassikoissa olisi enemmänkin videopelikelpoista materiaalia? Miltä kuulostaisi kauhuseikkailu Platonin Luola tai Sims 3 -lisäri Trimalkion pidot? Näkisin näissä potentiaalia joten hei EA, soitellaan!
80
