Mitä antaa lahjaksi nykypäivän nuorelle aikuiselle, jolla on jo kaikkea? Lämpimillä ajatuksilla vuorattu, hellästi personoitu murha on virkistävä vaihtoehto, ainakin jos rakkaasi on mafian palkkatappaja.
Jackie Estacadon 21-vuotispäivät saavat epämiellyttävän käänteen, kun tuiki tavallinen rahankeruukeikka muuttuu takaa-ajoksi ja ammuskeluksi. Heti perään Paulie-sedän, New Yorkin mafian isokihon, synttäripaketista löytyy pommi. Kun paukuttelusta selvitään, lempisedän kaaderit odottavatkin jo pihalla valmiina armomurhaamaan ne, jotka ilotulituksesta jäivät eloon.
Ei hätiä mitiä. Jackien päänsä sisältä pitkin iltaa kuulemat pahansuovat äänet saavat muodon, kun miehen olkapäistä purskahtaa esiin tuhti annos käärmemäistä Pimeyttä. Demoni puhaltaa kynttilät ynnä muut valot sammuksiin ja hotkii sedän emissaarien sydämet suihinsa kakun korvikkeena. Palan painikkeeksi olento lupaa tehdä synttärisankarista pelinappulansa ja orjansa pahuudessa.
Samannimiseen sarjakuvaan perustuva The Darkness on suoraviivainen kostotarina. Jackie ei jämptinä vanhan koulukunnan miehenä suvaitse setänsä petturuutta. Hän ei käännä toista poskea vaan lyö takaisin, kasvattaen konfliktia demonisen lahjansa avittamana, kunnes välienselvittely vääjäämättä nielaisee kaiken hänelle rakkaan.
Lopulta jäljellä on vain tyhjyyttä, jonka hallinnasta Jackie käy tuhoon tuomittua taistelua sisällään asuvan demonin kanssa – niin tässä kuin Pimeyden mielipuolisessa maailmassa, jossa kirotut ja kidutetut epäkuolleet käyvät juoksuhaudoissa ikuista ensimmäistä maailmansotaa.
Valon sammuessa möröt hiipivät esiin
The Darknessin pelillinen selkäranka on räiskintä valaistuskikalla. Ilman Pimeyden apua Jackie on tavallinen pulliainen, jonka henki on herkässä. Demoni tekee Jackiestä rutkasti kestävämmän, mutta kirkas tekee sille sihisevää kipeää. Riittävästi valohoitoa, ja paholainen luikkii piiloon. Niinpä prioriteetti numero yksi on valojen kuolettaminen.
Kun lamput sammuvat ja saapuu oikea yö, demoni Jackien sisällä herää henkiin. Sen jälkeen Darkness on, paria poikkeusta lukuun ottamatta, pimeyden hiekkalaatikko vailla pienintäkään haastetta. Korostaakseen, kuinka Jackien voimat kasvavat tarinan edessä, peli pitää vastustajat säälittävän heikkoina. On varovaisesti päähän itse hakeutuvassa tähtäimessä sitten sekalainen pikkurosmo, gangsteri, poliisi tai saksalainen zombisotilas, luoti tai kaksi otsalohkoon tappaa varmasti.
Huolimatta ohjauksen kulmikkuudesta taistelut ovat kautta linjan läpihuutojuttuja. Peruspistoolit ovat asekaapin kestosuosikki, koska niihin riittää ammuksia ja kuuppaan napsahuttaa niillä tarkasti. Haulikkoa, konepistooleja, karbiinia ja rynnäkkökivääreitä käytin silkasta vaihtelun- ja kokeilunhalusta.
Voimasi saat varjoista
Jackie saa pimeydeltä suojakentän lisäksi kätevän yönäön. Jo tämä yksinään riittäisi perinpohjaiseen verilöylytykseen, mutta tarinan edetessä sankarissa ilmenee uusia kykyjä.
Toinen olkapäistä pilkottava kärmes luikertelee mielellään, sen minkä kankeilta kökkökontrolleilta kykenee, koloista ja luukuista. Onnettomat viholliset eivät ehdi edes tajuta, mikä rintakehään iskeytyy. Ja vaikka ehtisivätkin, ei tampio tekoäly yleensä reagoi matelevaan uhkaan mitenkään, vaan jatkaa Jackien präiskyttelyä. Lieron pyrstöllä voi lävistää pahikset kerrasta kuolleiksi. Tehottomista pistooleista eivät lopu ammukset niin kauan kuin pimeys vallitsee, ja kaupan päälle saa valoja säpälöivän paineaallon. Lopulta musta aukko tekee Jackiesta voittamattoman.
Portaaleista voi kutsua esiin darklingejä, pimeitä pikku apulaisia. Yksi berserkoi, toinen tulittaa minigunilla (Jackietä selkään, kiitos tyhmän tekoälyn), kolmas tekee kamikaze-hyökkäyksen (se olin taas minä, kiitos paljon) ja neljäs sammuttelee kaikkea muuta kuin valoja. Kaikki heittävät huonoa läppää, ja kaikkien hyöty on ötöille erikseen käsikirjoitettuja kohtauksia lukuun ottamatta kiinni omasta psyykestä. Itse en saanut apureista väristyksiä, joten en niitä juuri käyttänyt.
Miten viholliset päättääkin nirhata, sydämet on muistettava raastaa uhrien rinnoista. Säännöllisellä, terveellisellä ruokinnalla olkapäälierot kasvavat isoiksi ja vahvoiksi, ja Jackiellä on (peilikuva pois lukien) entistäkin vähemmän pelättävää.
Yksityiskohdista ei tingitä
The Darknessin on tehnyt Starbreeze Studios, jonka edellinen luomus oli yllätyshitti Chronicles of Riddick: Escape from Butcher Bay (Pelit 8/04, 86 pistettä). The Darkness jatkaa samoilla linjoilla, jopa niin, että sitä voisi kutsua Riddickin henkiseksi jatko-osaksi.
Toimintajaksoja rytmitetään pitkillä keskusteluntäyteisillä episodeilla, jotka ovat yllättävänkin syvällisiä. Tunnelma syntyy ennen kaikkea uskottavasta dialogista ja ääninäyttelystä. Henkilöhahmot maalaillaan uskottavasti roolin suuruudesta tai merkityksellisyydestä riippumatta. Ainoastaan ihmisten suut liikkuvat karuna kauneusvirheenä liian laiskasti heidän puhuessaan.
The Darkness ei ole maailman kaunein peli, se on lievästi tahmainen ja paikoin jopa rujo, vaikka grafiikka taipuu aina korkeimpaan 1080p-tarkkuuteen asti. Mutta tekijöiden vaivannäkö yksityiskohtia kohtaan on käsittämätöntä, yksityiskohtia piisaa sekä henkilöissä että pelialueena toimivassa pienois-New Yorkissa. Maailma on mallinnettu pienintä piiperrystä myöten.
Yksityiskohtien tulva ei lopu tähän. Hienoja lataus- ja kuolinruutuja, joissa Jackie ja Pimeys tunnelmoivat itsekseen, on niin paljon, että nähtävää riittää koko pelin ajaksi. Televisiosta tulee oikeita ohjelmia ja musiikkivideoita, muuten identtisessä PS3-versiossa kuulemma jopa kokonaisia elokuvia, kiitos Blu-rayn. Hulluutta! Spartaa! Tämän voit löytää vain ruotsalaisesta taidepelistä!
Tyyli ennen sisältöä
The Darkness on groteski, väkivaltainen aikuisten kauhusatu, joka haluaa kertoa sysimustan tarinansa omalla tavallaan ja on valmis uhraamaan sisällön sen eteen. Ja sen se myös tekee – kaikissa erityisen näyttävissä kohtauksissa minusta pakolla tehtiin passiivinen kakkoskuski, pelkkä pahainen katsoja. Tässä suhteessa Darkness on kuin Breakdown (Pelit 6/04, 77 pistettä + Pelit suosittelee), jonka muistan paljon paremmin kuin se ansaitsisi tulla muistetuksi.
Darkness on pelinä Breakdownia kertaluokkaa viehkeämpi eikä helppo vaikeustaso viivästytä turhaan juonen etenemistä. Klassikoksi Darknessista ei ole, siihen peli on auttamatta turhan kertakäyttöinen ja toimintaosuudet liian kömpelöitä. Puutteet on helppo unohtaa, sillä tarina on viihdyttävä ja omaperäinen, ja se kerrotaan tunteella. Herkkä tunnelmoija eläytyy Jackien kostoretkeen tosissaan, suorituskeskeisille tai moninpelaajille Darknessilla ei ole mitään tarjottavaa.
Pääjuonen lisäksi Jackie voi suorittaa kasan vapaaehtoistehtäviä. Hyödykästä palkintoa vaivannäöstä on turha odottaa, ellei konseptitaiteen tai Live-saavutusten avaamista sellaiseksi laske. Sivujuonten seuraaminen pidentää pelin kestoa parilla tunnilla, noin kahdeksasta kymmeneen.
Darkness ei ole maailman pisin peli, mutta tunsin lopussa nähneeni riittävästi ja saaneeni jotain aikaan. Oloni oli ontto, mutta onnellinen.
