Darkstone – Lohikäärmeen surmaajat

Kuoleman joukot etenevät hullun munkin johdolla, hän kun pystyy halutessaan muuttumaan lohikäärmeeksi. Munkki täytyy pysäyttää, ja kaikkien onneksi vapaaehtoisia löytyy kokonaista kaksi kappaletta.

Blizzardin Diablo on legenda. Siinä yksinäinen seikkailija lähtee suorittamaan pelastustehtävää, ja koluaa siinä sivussa alati vaikeutuvia luolastoja maagisten esineiden ja rikkauksien toivossa samalla listien laumoittain pahoja otuksia. Delphine Softwaren Darkstone ei ole vielä legenda, mutta kaikki mahdollisuudet siihen on, sillä yhtäläisyyksiä Diabloon on roppakaupalla, kuten myös parannuksia. Niin, ja siinä on myös 3D.

Hyvät ja pahat

Ihmisten pitkäaikainen sota pahuutta vastaan oli raastava, mutta voitokas. Pahuus ja kuolema eivät kuitenkaan hävinneet mihinkään, vaan piileksivät odottaen uutta tulemista. Ja aika koitti ihmisten itsensä kautta. Kateellisuus ja ahneus levisivät ihmisten joukossa. Syntyi verisiä taisteluita maanomistuksesta, rahasta ja vallasta.

Hyvä jumalatar Kaliba antoi ihmisille vielä yhden mahdollisuuden. Hän antoi omista kyyneleistään tehdyn kristallisen pallon druideille, jotka saivat sen avulla karkotettua pahuuden jälleen kerran. Kaukonäköiset druidit päättivät sodan jälkeen jakaa kristallipallon seitsemään osaan, jottei sitä voisi käyttää pahoihin tarkoituksiin. Jokaisen osan saaneen druidin tehtävä oli huolehtia, että osa pysyisi jatkossakin hyvien käsissä.

Tuhannen vuoden jälkeen pahuus nousee Kaliban munkkien riveistä karkoitetun Draakin muodossa. Hän varasti lohikäärmeeltä sen taikavoimat, ja sai kyvyn muuttua halutessaan lohikäärmeeksi. Draak muodostaa niin suuren uhan ihmisille, että vain Valittu voi heidät pelastaa noutamalla kaikki seitsemän kristallia niiden vartijoilta, ja tuhoamalla niiden avulla Draakin.

Yksi yhteen

Ensivaikutelma Darkstonesta on yllättävä: ulkonäköä lukuun ottamatta kaikki tuntuu prikulleen samanlaiselta kuin Diablossa. Muttei kauan. Vaikka perusrakenne onkin tuttu, pelaamisessa on iso tukku parannuksia.

Suurin muutos on yksittäisen hahmon ohjastamisen muuttuminen kahden sankarin käskyttämiseksi, mikä lisää vaihtelua. Sankarikaksikoksi on periaatteessa valittavana kahdeksan eri vaihtoehtoa, käytännössä neljä: hahmoluokasta voi valita joko mies- tai naispuolisen seikkailijan.

Neljän perusominaisuuden painotuksen lisäksi eroa hahmoluokkiin tuo alussa mukaan saatava kyky, aina taistelutaitoa parantavista kyvyistä ruoan hankkimiseen tai vaikkapa tinkimiseen. Sinänsä yhden kyvyn saamisella ei ole suurtakaan merkitystä, koska jokainen hahmo pystyy opettelemaan jatkossa useita oman hahmoluokkansa kykyjä, kunhan vain kukkaro sen sallii.

Toinen kertakaikkisen mainio parannus on hahmojen kyky juosta. Ei siis enää turruttavia kilpakävelyjä tasavauhtia etenevän vihollisen perässä, vaan parilla juoksuaskelella pääsee vihollisen kuin vihollisen viereen. Juoksu on jopa niin kätevä piirre, että kävelemisessä ei ole mitään järkeä. Välillä näinkin päin.

Diablossa ärsyttänyt harhailu ja paikkojen etsiminen on historiaa: Darkstone kirjaa automaattisesti ylös kaikki löytyneet tärkeät paikat. Pelkkä paikan nimen napauttaminen listalta riittää, ja hahmot automaattisesti juoksevat (mieluummin kuin kävelevät) paikan viereen. Tällä tavalla tasojen uloskäyntien hakeminen poistuu täysin, ja pelikokemus sutjakoituu entisestään.

Paljon on tehtävissä

Peliä on tiivistetty onnistuneella tavalla: luolastot on jaettu kahdeksaan neljän kerroksen pätkään, joihin on oma sisäänkäyntinsä. Tämän lisäksi sisäänkäynnit on jaettu neljään eri maahan, joten pelattavana olevat yli kolmekymmentä tasoa on jaoteltu sopivan puristettuihin kokonaisuuksiin.

Jokaisessa maassa on vielä ennen alaskäyntejä tarjolla vaihtelevia, ja satunnaisia, alakerran luolastossa suoritettavia välitehtäviä, jotka tarjoavat pienen lisähaasteen etenemiselle. Mahdotonta päänvaivaa eivät tehtävät ole. Kun nuohoaa luolaston jokaisen kolon ja listii kaiken vastaantulevan, tehtävät ratkeavat siinä sivussa.

Yleisimmät tehtävät liittyvät jonkin esineen palauttamiseen, henkilön pelastamiseen tai vaihtoehtoisesti välillä tehtävänä on pieni palkkamurhailu, jolloin toimeksiantojen kohteina on pelkästään yhteiskuntakelvottomia läpimätiä yksilöitä, totta kai.

Neljän maan lisäksi on vielä diablomainen kotikaupunki, jossa pitävät majaansa tarvittavat kaupat, parantajat ja kouluttaja. Kaikki tarpeellinen on saavutettavissa näppärästi kaupungin keskustassa, joten ei sielläkään tarvitse harhailla.

Kauppiaiden lisäksi pitää kaupungissa majaansa paikallinen pankkilaitos, ja vieläpä erittäin näppärä sellainen. Kaiken saatavan ja löytyvän rahan voi huoletta tallettaa pankkiin (ei palvelumaksuja), jottei se syö tilaa inventaariosta, mutta sitä voi silti käyttää ikään kuin kultakolikot olisivat taskussa. Jo aikojen alussa on siis muoviraha ollut käytössä.

Harmi, ettei kaupungista löydy varastointimahdollisuutta millekään muulle hyödykkeelle, sillä luolastosta löytyy tavaraa niin, että heikompaa hirvittää. Ainoa vaihtoehto sellaiselle ylimääräiselle roippeelle, jota ei raaski myydä, on jättää sitä makailemaan ympäri kaupunkia. Varkaita ei onneksi ole.

Pelottava kolmedee

Ulkonäöllisesti suurin muutos Diabloon on kiinteän kuvakulman vaihtuminen vapaasti pyöriteltävään ja zoomailtavaan kameraan. Alkushokin jälkeen yllätyin iloisesti: sehän toimii! Kameran kanssa pystyy kätevästi vaihtamaan katselusuunnan ja etäisyyden mieleisekseen, ja hahmojen ja kameran välissä oleva kiinteä aines muuttuu nätisti läpikuultavaksi. Neljällä näppäimellä kontrolloitava kamera sopii kätevään käyttöliittymään erinomaisesti, ja toinen käsi näppiksellä pelatessa koko systeemi toimii jouhevasti.

Pelissä eteneminen on hieman liiankin tuttua, sillä pärjäämiseen vaaditaan pääasiassa jatkuvaa lahtaamista sekä muutamien varsin yksinkertaisten puzzlejen ratkaisemista. Vihollisen kurmottaminen sentään on varsin sujuvaa, koska taistelukäskyksi riittää vain yksi napsautus vihollisen kohdalla, jolloin oma sankari ei lopeta taistelua ennen kuin jommankumman henki lähtee.

Yleensä hengestään pääsee ensimmäisenä vihollinen, sillä järin vaikeita vastuksia ne eivät ole. Tosin pelissä on valittavana kolme vaikeusastetta sen mukaan kuinka pitkälle hahmot ovat yltäneet, ja päivityksen myötä pitäisi olla tulossa vielä neljäs vaikeustaso.

Alemmilla tasoilla, joissa vastus alkaa olla jo hieman hankalampaa, pärjää parhaiten tutulla Diablo-tyylillä: välillä kun piipahtaa portalin kanssa kaupungilla parantajan luona ja terveysjuomapulloja ostamassa, niin johan alkaa eteneminen taas sujua.

Ilmeisesti raivokas verenhimo onnistuu sotkemaan vihollisen tekoälyn täydellisesti. Fiksu seikkailija jää ovensuuhun seisomaan ja antaa vihollisten tulla yksi kerrallaan teuraalle. Yksinkertainen mutta ikävän tehokas taktiikka. Avoimella paikalla viholliset osaavat ympäröidä sankarihahmot tehokkaasti, mutta avoimet paikat ovat harvinaisia.

Vaan jos ovat viholliset hölmöjä, niin eivätpä ole omatkaan hahmot älyn jättiläisiä. Mikäli lähitaistelijan kontrollin uskaltaa antaa koneelle, ajatuksena rankaista vastustajia hieman kauempaa vaikkapa magic missileillä, niin ongelmia tulee. Lähitaistelijan pirulainen yleensä ryntää juuri tulilinjalle ja pysäyttää vartalollaan kaikki yritykset.

Onneksi omaa kaveriaan ei sentään pysty vahingoittamaan, mutta on melkoisen turhauttavaa antautua maagin kanssa lähitaisteluun ja käyttää siinä magic missileitä tai tulipalloja.

Rankka retki

Niin yllättävää kuin onkin, Darkstone on grafiikaltaan Diabloa karumpi. Toisaalta erot eivät ole suuria, ja kolmiulotteisuuden ansiosta siihen ei juurikaan kiinnitä huomiota. Hienosti sijoitellut valonlähteet luovat mainiosti tunnelmaa yhdessä luolastojen eri teemojen kanssa. Hirviöt ja omat hahmot eivät ulkomuodoillaan suosionosoituksia kerää, mutta näkyvätpä sentään käytetyt aseet ja tietyt panssarit päällekin päin. Loitsuefektit ovat vaihtelevia ja hienon näköisiä, vaikkeivät leukaa loksauta nekään.

Ääninäyttelijät on tuttuun tyyliin kerätty suoraan kadulta, mutta kuin ihmeen kaupalla nekin jollain kieroutuneella tavalla sopivat pelin hyvällä tavalla epäviimeisteltyyn henkeen. Efektien kilinään ja kalinaan ei suuremmin huomiotaan kiinnitä, mutta paljastavatpa äänet sentään sen mitä arkusta, tynnyristä tai muusta aarrelähteestä löytyi, ja myös sen mikäli saalis jäi saamatta. Äänen käyttö tällaisessa yhteydessä on onnistunut ajatus, etenkin kun monet löytyneistä esineistä ovat kauempaa katsottuna noin kahden pikselin kokoisia.

Näyttelijöitä ja efektejä täydentää hieno ja vaihteleva musiikki, jota ei välillä edes huomaa, kun taas ajoittain se nousee jylhänä tajunnan päällimmäiseksi asiaksi.

Vaikka Darkstone on totaalisen suoraviivainen ja sitä vaivaavat tietyt älyttömyydet, kuten vaikkapa tapetulta käärmeeltä löytyvät 500 kultarahaa tai se, että kesken kiivainta taistelua sankari ruikuttaa nälästä, ongelmat kuittaa pelkällä hymähdyksellä, jotta voi jatkaa kiivasta pelaamista.

Pimeäkivi on nimittäin kertakaikkisen mukaansatempaava tekele. Siinä ei ole juurikaan mitään sellaista mikä aiheuttaisi kitkaa pelaamiselle, vaan kaikki toimii kuin rasvattu ja univelka sen kuin kasvaa kasvamistaan. Kuole, kirottu vampyyri, kuole!

87