Tervetuloa länteen, mahdollisuuksien maahan. Täällä bandiitit vievät rahasi, vampyyrit juovat veresi ja zombit kalvavat lihasi irti viimeistä sitkasta rustonkappaletta myöten.

Villi länsi ja vampyyrit, kaksi teemaa, joita räiskintägenre ei ole ehtinyt ryöstöviljellä pilalle. Italowesternin ja vampyyriromantiikan epäpyhää liittoa en muista aiemmin todistaneeni.

Darkwatchin hiljainen päähenkilö, junarosvo Jericho Cross, on ensimmäisen luokan antisankari. Jerichon keikka menee kiville ja suurten setelien sijaan vapautuu vampyyrilordi Lazarus. Itsekin verenimijäksi muuttunut Jericho onnistuu ainoastaan kiihdyttämään pahuuden invaasiota yrittäessään korjata virhettään Darkwatch-organisaation vähemmän ystävällisellä avustuksella.

Television parhaista sarjoista tuttuja sielukkaita vampyyreja on turha odottaa. Lazaruksen haudoistaan herättämät epäkuolleet edustavat luuranko-, zombi-, demoni- ja mädäntynyt punaniska/intiaani-linjaa. Groteskeja ovat, mutta eivät mitään ennennäkemätöntä tai ainoastaan Darkwatchin teemaan istuvaa.

Palasia sieltä täältä

Peli lainaa harkitusti genren klassikoita. Tarkimman mikroskoopin alla on ollut Halo (Pelit 3/02, 94 pistettä), mutta muutkin saavat osansa. High Moon Studiosin kunniaksi on sanottava, että vaikka tribuutit tunnistaa herkästi, ne on liitetty Darkwatchin omaan viitekehykseen hyvällä maulla. Peliä ei rohkene haukkua klooniksi.

Kerralla voi kantaa kahta asetta. Revolveri on kaksin käsin käytettynä käyttökelpoinen, mutta silloin ei heitellä dynamiittia. Pistooli on perusase, haulikko tappaa läheltä, karbiini keskimatkalta, kiikarikivääri kaukaa. Räjähtäviä vasamia ampuva varsijousi on taitoniekan työkalu, ja lähitaistelussa pyssyköiden kirvesperät nousevat arvoon arvaamattomaan.

Ainoastaan raketinheitin ei istu pakettiin. Darkwatch-organisaatioon liitetyn steampunk-hengen olisi voinut heittää romukoppaan, se tuo turhan ylimääräisen mausteen soppaan.

Bonuksena Darkwatchista on mustavalkoinen moraalisysteemi. Jerichon täytyy Lazaruksen uhrin tavatessaan päättää, ryystääkö sielunrippeet käyttöönsä vai päästääkö rukan lepoon rauhaisaan. Jericho kerää enintään kahdeksan hyvää tai pahaa vampyyrikykyä, muuta väliä valinnoilla ei ole. Kahden loppuratkaisun välillä valinta tapahtuu siihenastisista tekosista riippumatta yhdessä rysäyksessä.

Haloo, onko Serious Sam?

Kenttäsuunnittelu on kaksijakoista. Heikoimmilla jäillä tanssivat Serious Samia matkivat areenat, joilla tyhmät hirviöt rynnivät kohti aalto aallon perään. TNT-tynnyriä kanniskelevat zombit ovat hauskoja vain hetken.

Parhaat tasot ovat raivokkuudessaan sutjakoita, vaikka kentät on paloiteltu putkimaisiin pieniin palasiin. Vaihtelun vuoksi myös ratsastetaan vampyyripollella, ajetaan höyryautolla kera kankean ajomallinnuksen tai loikitaan päivällä varjosta varjoon, luonnonvalo kun ei tunnetusti tee vampyyri-iholle gutaa. Kaikki tämä on tervetullutta vaihtelua peruskaavaan.

Lopun parissa pomotaistelussa vastustajilla on niin paljon elinvoimaa, että vaihdoin suosiolla helpoimmalle tasolle. Onneksi perusvihut voi niittää uloke kerrallaan, ja pääosuma poistaa heikommista epäkuolleista ensimmäisen tavun kertalaakista.

Tasan:Musiikki on oudon skitsofreenista. Morriconea lainaavat teemat ovat tunnelmallisia (tosin lisensoidun Hyvien, pahojen ja rumien tunnusmusiikin olisi voinut uudelleenmiksata nätimmin), mutta turhan usein taustalla pauhaa tympeä teknosteampunkfunk. Äänet ovat jyhkeitä ja ääninäyttely pätevää.

Vampyyri-western-teema pois lukien Darkwatch voisi olla mikä tahansa pätevä perusräiskintä. Sen parissa aika kuluu rattoisasti, mutta en keksi syytä palata uusintakierrokselle jahka peli on vajaan kymmenen tunnin jälkeen pelattu. Putkiräiskintä on putkiräiskintää.