Viides Dead or Alive panostaa realismiin, mikä tarkoittaa DD:n korvaamista D:llä.
Dear or Alive -mätkintäpelit ovat aina miellyttäneet minua, eikä vain kuuluisimman ominaisuutensa, anatomisesti vaikuttavien naistaistelijoiden rakkaudella tehdyn animoinnin takia. Niitä nyt vain on hauska pelata.
Vuonna 1996 debytoinut sarja haastoi ryppyotsaiset Tekkenin ja Virtua Fighterin helposti lähestyttävillä kontrolleilla ja vauhdikkaalla otteella. Yksinkertaiselta vaikuttavasta taistelujärjestelmästä löytyi myös riittävästi syvyyttä, jotta sen pariin jaksoi palata.
Dead or Alive nelosesta (Pelit 2/2006, 88p) on kulunut pian kuusi vuotta, joten viides osa on erittäin tervetullut. Mutta kilpailu mätkintäpelien herruudesta on tällä hetkellä kovempaa kuin koskaan. Mihin DOA sijoittuu Tekkenin, Street Fighterin, Mortal Kombatin ja Soul Caliburin puristuksessa?
Team Ninjan mätkintä pursuaa edelleen muodollisesti päteviä vähäpukeisia naisottelijoita, mutta se ei voita kilpailijoitaan hinkkien mitalla. Kehitystyössä on panostettu erityisesti tarinatilaan ja syvällisempään pelattavuuteen. DOA-veteraani tuntee olonsa välittömästi kotoisaksi, uudistukset ennemminkin monipuolistavat tuttua kaavaa.
Ei mitään tatin hakkausta
Edellisen pelin tapahtumista ja DOATEC:n tuhosta on kulunut kaksi vuotta. Helena on noussut isänsä yrityksen johtoon ja haluaa järjestää viidennen Dead or Alive -turnauksen. Karkelot kiinnostavat ottelijoita eri syistä: jotkut haluavat mainetta ja kunniaa, toiset päihittää maailman parhaat taistelijat. Turnauksen ympärille kehkeytyy lopulta melkoinen sotku, johon liittyy olennaisesti myös terroristijärjestö MIST.
Noin kolmituntinen tarina on jaettu lyhyihin episodeihin, joita pääsee pelaamaan lähes joka hahmolla. Pitkien välivideoiden jälkeen otetaan miehistä ja naisista mittaa mitä eriskummallisimpien syiden takia. Saippuaoopperassa yhdistyy näyttävä ninjailu, massiiviset räjähdykset, koomisuus ja hiestä kiiltävät rinnat. Japanilaiset ovat kummallinen kansa.
Tarinatila toimii mainiona opettajana Dead or Aliven saloihin, sillä jokaisessa ottelussa on lisätavoitteena tehdä jokin pelin liikkeistä. Iskut, perusheitot ja vastaliikkeet onnistuvat helposti, mutta loppupään tavoitteet vaativat jo taistelujärjestelmän syvällistä hallitsemista. Tarinan ohella yksinpelaajille tarjoillaan klassiset survival-, versus- ja time attack -pelitilat.
Mätkintä ei ole juuri muuttunut neljännestä osasta. Lyönnit, potkut, torjuminen ja heittäminen muodostavat järjestelmän selkärangan ja riittävät noviiseille, mestariksi yltääkseen on hallittava myös vastaliikkeet. Vastustajaa kuin avointa kirjaa lukeva sensei pystyy kääntämään miltei kaikki liikkeet hyökkääjää vastaan. Teoriassa riittää, kun tietää hyökkäyksen ajoituksen ja suunnan, käytännön toteutus on hankalampaa.
Uutuutena DOA 5:ssä pystyy tekemään hitaahkosti latautuvan voimaiskun, kun ottelijan terveys laskee alle puoleen. En lämmennyt uudistukselle, sillä se rikkoo ottelujen dynamiikkaa hieman Mortal Kombatin röntgenspesiaalin tapaan.
Made in Japan
Kaikki tärkeimmät taistelijat edellisistä osista ovat mukana, lisäksi ottelijakaartiin on liittynyt muutama uusi kasvo. Mila on vapaaottelija, Rig potkii vastustajat kumoon taekwondolla. Virtua Fighterista on lainattu Akira, Sarah ja Pai, jotka sulautuvat yllättävän kivuttomasti joukkoon.
DOA 5 on näyttävä mätkintä. Iskut, heitot ja vastaliikkeet yhdistyvät vauhdikkaissa taisteluissa sulavaksi väkivaltaviihteeksi, jota seuraa mielellään sivustakin. Taisteluareenat loistavat väreillään ja tunnelmallaan, animaatio on ensiluokkaista, japanilainen tekno ravisuttaa tajuntaa. Kun Jann Lee ja Tina kohtaavat kehässä öljylautalla, silikonin ja testosteronin määrä huimaa päätä. Vauvaöljyn kärystä puhumattakaan.
Verkossa voi kamppailla näytösotteluissa, ranking-mittelöissä ja aulamatseissa, joihin voi ottaa osaa enimmillään 16 ihmistä. Jos ei halua liata käsiään, voi tyytyä seuraamaan ja kommentoimaan muiden otteluita. Verkkopeli toimii teknisesti hyvin, testisession aikana kärsimäni tappiot johtuivat pelkästään kädettömyydestäni.
Dead or Alive 5 ei petä odotuksia, sen vahvuudet juontavat juurensa jo aiemmista osista. Taistelujärjestelmä ei edelleenkään yllä Street Fighterin tai Tekkenin syvyyteen, mutta iskusarjoihin ja vastaliikkeisiin perustuva kiivastempoinen tykitys loistaa näyttävyydellään. Värikkäät hahmot poikkeavat ulkoisesti ja liikkeiltään mukavasti toisistaan, tarinankin läpäisee mielellään kerran taikka kahdesti.
Eikä se paljas pintakaan haittaa.
Markus Lukkarinen
85
