deadspace.ea.com
Dead Space 2 on väkivaltaista roskaa, mutta rakastettavaa sellaista.
Ulkoavaruuden pelastusteknikon on pakko olla maailman vaarallisin ammatti. Itse en suostuisi lähtemään ”rutiininomaiselle tarkastusreissulle” viestiyhteytensä katkaisseelle aavealukselle. Dead Spacessa kaivosalus USG Ishimura osoittautui juuri sellaiseksi kuolemanloukuksi kuin kotikatsomossa osattiin pelätä. Ishimuralle levinnyt avaruuspöpö on muuttanut aluksen miehistön vastenmielisiksi ihmishirviöiksi, nekromorfeiksi, joille kaivostöiden sijaan maistuu enää verityöt. Paikalle saapunut pelastusryhmä voi pelastaa vain itsensä.
Asetelma on sama kuin lukemattomissa zombipeleissä, paitsi Dead Spacen avaruuszombit ovat niin sitkasta sorttia, että ne höökivät päälle vaikka ilman päätä tai jalkoja. Varmuus saadaan vain viipaloimalla vastustajat toimintakyvyttömyyteen asti. Rynnäkkökiväärillä ei näissä juhlissa juhlita, joten pelastusteknikko Isaac Clarken luottoase on raajoja katkova plasmaleikkuri. Zapp!
Ykkösosan shokkilopetuksesta huolimatta kovaonninen Clarke on yhä järjissään ja tällä kertaa jopa puhutussa roolissa. Saturnuksen Titan-kuussa toipuva Iisakki joutuu todistamaan siirtokunnassa puhkeavaa nekromorfiepidemiaa sen alkuhetkistä lähtien. Titanille rakennettu kaupunki The Sprawl muuttuu tuota pikaa kauhujen taistelukentäksi.
Miljöön vaihtumisesta huolimatta Electronic Artsin Spring Showcase -tapahtumassa esitelty Dead Space 2 vaikutti kovin tutulta. Isaac Clarke astuu pimeään huoneeseen ja kas, rujot viholliset vyöryvät varjoista esiin. Taistelun uusi jippo on hirviöiden telekineettinen seivästäminen. Läpäiseväksi esineeksi kelpaa mikä tahansa terävä metallinkappale tai vaikka vihollisen oma irtoraaja. Aivan kuin seinään naulitsemisessa ei olisi tarpeeksi, olennon voi paistaa karrelle tulella ja sähköshokeilla.
Dead Space 2 ei tyydy vaurioittamaan pelkästään nekromorfeja, sillä myös ympäristöt saavat kyytiä. Mitään reikä seinässä -tyylistä menoa tuskin nähdään, mutta kaikki vähänkään heiveröisemmät rakenteet voi ampua palasiksi. Paineikkunoiden läheisyydessä kannattaa olla tarkkana, sillä harhalaukauksesta voi seurata katastrofaalinen alipaineistus koko huoneeseen. Jos ja kun kakka osuu tuulettimeen, sankarilla on vain silmänräpäyksellinen aikaa osua turvaluukun katkaisijaan. Vaaratilanteesta voi seurata jotain hyvääkin, jos nekromorfit ehtivät pyyhkiytyä ulkona odottavaan tyhjiöön.
Dead Space 2 siintää vielä kaukana ensi vuoden puolella, joten peli toivottavasti ehtii saada lisää lihaa luittensa ympärille. Se olisi jo jotain, jos jatko-osassa nähtäisiin jonkinlaista yhteispeliä muiden epidemialta säästyneiden ihmisten kanssa. Alkuperäisessä Dead Spacessa Isaac Clarke oli käytännössä mies yksin pimeässä.
Tätä kirjoittaessani kesän E3-messut siintävät vasta deadlinen takaisessa horisontissa. Jos tuhkapilvi antaa myöten, odotan löytäväni Los Angelesista taas paljon mielenkiintoisia pelejä. Mutta pelkään näkeväni vain pelkkää liikettä. Niin kovaa vauhtia sekä Microsoft että Sony ovat kauhomassa tietään kohti Wii-omistajien kukkaroita. Eihän se ole minulta pois.
Vai onko? Nintendo Wiin huikea suosio on asia, jota niin sanotut corepelaajat eivät ole ymmärtäneet. Nimittäin niissä Wiin corepeleissäkin on himopelaajan kantilta katsottuna yksi iso ongelma: pelaaminen vaatii jatkuvaa käsien, mahdollisesti jopa muiden ruumiinosien heiluttamista.
Nyt Sony ja Microsoft tuntuvat ihan oikeasti kuvittelevan, että Move ja Natal aloittavat pelaamisen uuden kulta-ajan, jona kasuaalit ja hardcore syleilevät yhdessä samoja liikeohjattuja tuotteita. Sanon tuotteita enkä pelejä, sillä Wii-ohjaus on Wii-ohjaus, vaikka sen kuorruttaisi HD-grafiikalla ja nimeäisi uudelleen. Sen kanssa joutuu edelleen heilumaan television edessä rauhallisen, hiettömän, leppoisan padittamisen sijasta.
Sonyn markkinointipomo Peter Dille on päässyt aikakirjoihin sanomalla, että Move houkuttelee coren puolelleen tarkkuudellaan. Tämä kuvastaa hyvin sitä käsityseroa, joka firmojen kuvitelmien ja hc-pelaajien todellisuuden välillä on. Tunnen monta ihmistä, jotka rämpyttävät Rock Bandin leikkikitaraakin istualtaan. Jos edes rokkikukkoilu ei saa persausta nousemaan penkistä, mitä mahdollisuuksia käsien heiluttamiseen perustuvalla pelaamisella voi olla? Tarkkuudella ei ole mitään tekemistä asian kanssa: ei kukaan joka ilta pelaava oikeasti jaksa loikkia olohuoneessaan koko ajan. Satunnaisena viihteenä ja bileiden sivuohjelmanumerona kyllä, vakavana harrastuksena ei.
Miksikö muuten kirjoitan pääkirjoitusta Tuijan sijasta? Armoitettu päätoimittajamme karkasi kesälomille muita aikaisemmin. Suuntaanpa sinne itsekin.
Hyvää kesää!
