Tässä kuussa pasmani menivät sekaisin Dead Spacesta.
Suorituskeskeiset pelaajat haluavat todistaa taitonsa ja hallita monimutkaisia pelisysteemejä. Olen suorituskeskeisen pelaajan vastakohta, fiilistelijä, elämyksellisyyden metsästäjä.
Fiilispelaamista ei voi valita, fiilispelaajaksi synnytään. Homma ei yksinkertaisesti toimi ilman voimakasta eläytymiskykyä. Mutta voi pojat, kuinka voimakas eläytyminen saakaan homman toimimaan! Kun eläytyminen on huipussaan, tietoinen minäni ei enää tajua, että pelaan vain peliä. Kuvaruudun tapahtumat vangitsevat minut, minä olen siellä. Tällainen äärieläytyminen ei kenties vielä vastaa Star Trekin holokantta, mutta sen voi sanoa, että jos pelihahmoni putoaa kuvaruudulla, se todella kouraisee vatsanpohjasta.
Jos jo pelkkä putoaminen tuntuu fiilispelaajasta extremeltä, niin pelkoon ja vaaran tunteeseen perustuvat pelit ne vasta säväyttävätkin. Oikeista naruista vetävä kauhupeli on kuin hyökkäys omaa turvallisuudentunnetta vastaan. Kun pelitapahtumat tuntuvat ahdistavilta, se heijastuu myös tapaan, jolla pelaan peliä. Reippaasta etenemisestä ei ole tietoakaan, kun lähestyn jokaista uutta tilannetta varman päälle ja kulman takaa kurkkien. Vaikka pelkotilojen motivoimaan varovaisuuteen ei ole mitään järjellä selitettävää syytä, eläytymisen kannalta se tuntuu ainoalta oikealta menettelytavalta.
Pelko – mikä ihana tekosyy pelata Dead Spacea.
Onko Hammond petturi?
”Olivatko nuo miehistöä?” tietokonespesialisti Kendra Daniels kysyy epäuskoisena. Vastaus on merkityksetön, sillä viestiyhteydet katkaissut kaivosalus USG Ishimura on täynnä niitä. Etäisesti ihmisiä muistuttavia kammotuksia, joiden sisälmykset ovat kääntyneet ulospäin ja ruumiinosat sojottavat luonnottomissa asennoissa. On turha luulla, että groteski ulkomuoto kätkisi alleen muuta kuin hirviömäisen luonteenlaadun. Luonnonoikkuja ajaa vain yksi mielihalu – tunkeilijat on revittävä kappaleiksi!
USG Ishimuralle lähetetty korjausryhmä on sanalla sanoen kusessa. Kaivosaluksella ei ole enää miehistöä, on vain silvottuja ruumiita ja raivohulluja hirviöitä. Aluskin on nähnyt parempia päiviä, sillä se ajelehtii keskellä asteroidikenttää. Pienet törmäykset ovat jo verottaneet alusjärjestelmiä, eikä katastrofaalinen osuma ole kuin ajan kysymys.
Daniels haluaa keskeyttää tehtävän, mutta korjausryhmän virkaintoinen päällikkö Zach Hammond kieltäytyy. Hammondin tarmokkuus ja katteeton optimismi herättävät väistämättä epäilyksiä miehen motiiveista. Vaihtoehdot ovat kuitenkin vähissä, sillä korjausryhmän sukkula vaurioitui Ishimuralle telakoituessa ajokelvottomaksi. Danielsin ja Hammondin pelatessa valtapelejään, korjausteknikko Isaac Clarken epäkiitollisena tehtävänä on liata kätensä ja kohdata kaivosalusta riivaavat kauhut.
Hurjan näköiseen avaruuspukuun puettu Clarke ei ole sotilas, joten hänen on sovellettava aseeksi sitä, mitä käsillä on. Metallin työstämiseen tarkoitettu plasmaleikkuri osoittautuu erityisen tehokkaaksi, sillä leikkaava säde uppoaa hirviöiden visvaiseen lihaan kuin kuuma veitsi voihin. ZAPP! Siinä menivät jalat. ZAPP! Poikki meni pää. ZAPP-ZAPP-ZAPP! Leikkuutyön voi lopettaa, kun kuvottava otus lakkaa liikkumasta. ZAPP! Kerta kiellon päälle.
Tunnelma voisi olla suorastaan hurmeisen hilpeä, ellei touhu olisi niin helvetin ahdistavaa. Dead Spacessa hirviöitä viipaloidaan hätä kädessä.
Rahaa tarvitaan
Plasmaleikkuri ei suinkaan jää teknikko-Clarken ainoaksi itsepuolustusvälineeksi, sillä USG Ishimuralla myydään aseita kuin karkkia automaatista. Plasmaleikkurille voi ostaa kaveriksi nohevan nyöripyssyn, jonka painoarvolla katkaisee vaikka koko ruhon kerralla. Teollinen saha on sekin erinomaisen käyttökelpoinen – eikä syytä tarvitse eritellä.
Clarke voi ennen pitkää turvautua myös perinteisiin tuliaseisiin, kun shoppailumaatin valikoimiin ilmestyy liekinheitin ja sarjatulta syytävä pulssikivääri. Pulssikivääri luo mukavaa turvallisuudentunnetta, jota riittää tasan niin kauan kuin panoksia. Kyse on keskimäärin tosi lyhyestä ajasta.
Dead Spacessa kaikki on rajallista: rahat, terveys, ammukset ja kantamiskapasiteetti. Vaikka rahaa löytää näennäisesti joka paikasta (nurkista, kaapeista, tapetuilta vihollisilta), varustehankinnat ja ammustäydennykset nollaavat tiliä tuon tuosta. Edes terveyttä ei voi pitää selviönä, sillä pelissä ei tunneta muuta ihmeparantumista kuin kertakäyttöiset ensiapupakkaukset. Terveysmittarin kerrasta täyttävä iso ensiapulaukku maksaa kaupassa tasan kymppitonnin eli uuden aseen verran. Se on niin kallis paukku, ettei sitä todellakaan tee mieli käyttää kuin äärimmäisen hädän hetkellä.
Tietoisuus resurssien rajallisuudesta lisää osaltaan Dead Spacen piinaavuutta. Kun panokset ovat vähissä ja viimeinen ensiapupakkaus käytetty, pelissä vallitsee kirjaimellisesti sellainen tunne, että elämä on katkolla.
Kierrä lääkintäosasto kaukaa!
Dead Spacen toimintakohtaukset ovat parasta A-luokkaa. Raivokkaimmat taistelut päättyvät sydäntä kylmäävän täpärästi, eikä pienempiäkään kahakoita voi sivuuttaa pelkällä olankohautuksella. Rujojen olioiden sitkeydessä on jotain aidosti kammottavaa, sillä viholliset ryömivät raajarikkoisinakin sinnikkäästi päälle. Raajoja ja ulokkeita on silvottava niin kauan, että sinnikkyys muuttuu fysiologisesti mahdottomaksi. Touhu on äärimmäisen karun näköistä, suoranaista teurastusta.
Taisteluita ennakoivat tyvenet hyödynnetään nekin tehokkaasti. Käytäviltä löytyvät päiväkirjalokit maalaavat synkän kuvan USG Ishimuran miehistön kohtalosta.
USG Ishimura on miljöönä upea. Synkeässä, mukavuuksista riisutussa utilitarismissaan se muistuttaa sotalaivaa. Erityisen omaperäisiksi ympäristöjä ei tietenkään voi kehua, sillä tyyli on tieteiselokuvista tuttu.
On kerrassaan sääli, ettei Dead Space hyödynnä tunnelmallista tapahtumapaikkaansa loppuun asti. Vaikka USG Ishimuran osastot on yhdistetty toisiinsa metrolinjalla, päähenkilö Clarkelle ei suoda mahdollisuutta tutkia alusta omaehtoisesti. Metrovaunuun astutaan vain silloin, kun juoni niin määrää.
Sama lepsu linja jatkuu puzzleissa, joiden haasteet on mitoitettu idiooteille. Vaikka Clarkella on inventaarioruutu mukaan poimituille esineille, sitä ei tohdita hyödyntää puzzleissa. Dead Space tyytyy aivan liian usein toimintaseikkailujen perusjekkuun, eli siihen, että pelaaja älyää painaa use-nappia kädestä pitäen osoitetussa paikassa. Pelin fysiikkapuzzlet, joissa käytetään Clarken avaruuspukuun kytkettyä telekines-moduulia, ovat alkeellisia.
Hukatut mahdollisuudet häiritsevät muuallakin. Avaruuskävelyt ja taistelut painottomuudessa ovat visuaalisesti kiinnostavia, mutta kovin oivaltavaa pelattavuutta niistä ei irtoa. Niin kivaa kuin vapaa kelluminen olisi ollutkin, Clarke on magnetisoiduissa kengissään tasaisten pintojen vanki. Suuntavaisto on sentään koetuksella, kun Clarke talsii seiniä pitkin kohti kattoa, mikä on sekin jotain.
Puhumaton ja kasvonsa piilottava Clarke on epäpersoonallinen sankari, mutta hänen hahmossaan on yksi kiintoisa ulottuvuus. Clarken tyttöystävä on Ishimuralla ja kaikesta päätellen hengissä. Tyttöystävästä saadaan Dead Spaceen kiehtova lisäjännite, joka kasvaa korkoa korolle pelin loppuhuipennukseen asti.
Dead Space on ravisteleva 14-tuntinen. Sitä voi perustellusti syyttää Aliens-elokuvien ja System Shock -pelien matkimisesta, mutta kuten amerikkalaiset sanovat, imitointi on imartelun vilpittömin muoto. Ainakin Dead Spacen esikuvat ovat parhaita mahdollisia.
Hauskana yllärinä läpipelatun Dead Spacen voi aloittaa uudelleen vanhalla hahmolla. Clarke säilyttää kaikki rahansa ja varusteensa ja saa kaupan päälle kymmenen ylimääräistä tuunauspalikkaa ja tylynnäköisen kutosluokan avaruuspuvun. Nämä eväät innoittavat välittömästi uusintakierrokselle.
* * * * *
Kuollut luovuus
Mukavana yllätyksenä Dead Space ei tunnu konsolikäännökseltä löysän tuntuista ohjailua lukuun ottamatta. Siihen minä totuin jo Resident Evil 4:ssä.
Kun Ressu jo tuli mainittua, myönnän vuoden 2008 epämielikuvituspalkinnon Dead Spacelle. Se on avaruuteen sijoitettu Resident Evil 4:n ja Doom 3:n äpärälapsi, joka lainaa lisäksi Bioshockia, Half-Life 2:ta ja TimeShiftia, juonella jonka arvaa minuutissa, vaikka olisi tyhmä ja hidas.
Väritä minut yllättyneeksi, sillä yllättäen peli toimii, ja toimii varmasti sitä paremmin, mitä herkemmin kauhupeleissä pelkää. Raaka taistelu yhdistettynä jatkuvasti kortilla olevaan terveyteen ja ammuksiin plus jopa minua lievästi pelottaviin Thing-hirviöihin, kannattelee peliä yllättävän hyvin. Parempi kässäri, vähemmän kliseitä ja enemmän luottamusta pelaajan hoksottimiin, niin Dead Space olisi ollut todellinen voittajapeli eikä pelkkä tosi mainio kauhupläjäys.
Nnirvi
90
