Rämpytä nappia, teloita ihmisiä. Työnnä tikkuja kynsien alle, jos haluat viettää iltapäivän hauskemmin kuin Jack Slaten seurassa.
Kiitos, Namco. Tätä juuri tarvitsin. God of Warin jälkeen leijailin turhan iloisilla poutapilvillä ja tarvitsin kunnon pudotuksen. Mikäs sen parempi läimäys poskelle kuin jatko-osa yhteen kuvottavimmista pelipökäleistä koskaan. Hell to Pay on jatkoa pelille, jota irakilaiset vankirukat pakotettiin Abu Ghraibissa yötä myöten pelaamaan.
Dead to Rights (Pelit 2/2003, 25 pistettä) oli naurettavan huono monella tasolla. Hell to Pay ratkaisee ongelman ovelasti poistamalla kaikki kyseiset tasot. Poissa ovat infantiilit alipelit ja juoni, jonka tökeryyden analysoimiseen voi käyttää kymmeniä sivuja. (www.gamecritics.com/review/dtr2/dtreview.pdf)
Jäljelle jää Slaten takaa kuvattu räiskyttely mahdottoman rumissa kulisseissa, joissa homma etenee aina samalla tavalla. Slate kävelee aukiolle/huoneeseen, teurastaa kaikki, jolloin ovi aukeaa tai nappia painetaan ja huoneeseen rynnii lisää jengiä. Kontrollit ovat yksinkertaiset: oikeaa liipaisinta (automaattitähtäys) puolirämpytetään ja äksää rämpytetään tosissaan. Aseita on monia, mutta ne eivät eroa toisistaan käytännössä mitenkään.
Aseennappaus-erikoishyökkäys tappaa brutaalisti ja kertalaakista. Roistoja voi käyttää ihmiskilpinä ja sen jälkeen teloittaa. Bullet time on mukana, mutta se on tylsä ja turha. Poliisikoira Shadow'n (husky, ei saksanpaimenkoira) voi kutsua adrenaalinimittarin täytyttyä kurmottamaan vihuja. Yhdestäkään ole mitään hyötyä eikä missään ole mitään järkeä.
Ei auta, myönnettävä se on. Vaikka Dead to Rightsin alipelit olivat kauheita, ne paransivat kokonaisuutta ja Hell to Payn rinnalla Dead to Rights on merkkiteos. Roskaa, saastaa, käsittämätöntä höttöä, sitä tämä on eikä mitään muuta.
20
