www.deadtorights.com
Vaikka geneerisen superlatiivi on Dead to Rights, mätin toimintapeliä innoissani.
Jos kaveri aina marisee, että pelisarjojen taso laskee kuin lehmän häntä, niin kannattaa demota Dead to Rightsia. Aivan järkyttävän ykkösosan (Dead to Rights, Pelit 2/03, 25 p) ja helvetillisen pelattavan Hell to P(l)ay -kakkososan (Pelit 8/05, 20 p) jälkeen Dead to Rights: Retribution tuntuu loistopeliltä.
Yhteiskuntakriittinen toimintapeli Kuolema oikeistolle: Hyvitys hoitaa sisällissodan traumoja kömpelön metaforansa kautta. Punakapinarinnastusta ei aina edes yritetä peitellä, sillä tarinassa jopa hyökätään vartiotornien piirittämään, piikkilangalla aidattuun vankileiriin ja lahdataan vartijat julmasti. Itse tarinassa konstaapeli Jack Slate ja poliisikoira Shadow taistelevat Grant Cityä taustalta hallitsevaa totalitaarista järjestelmää vastaan.
Susikoira Shadow ja pelimies
Koirapartio toimii taisteluissa yhteistyössä. Pelaajan ohjatessa toista hahmoista, kone huolehtii toisesta. Shadow saattaa esimerkiksi purra kiinni gangsterin asekäteen samalla kun pelaajan ohjaama Jack potkii kriminaalia takaraivoon. Kimppakaksinpeliä ei ole, vaikka idea on ilmeinen.
Sujuva taistelusysteemi yhdistää hienosti lähitaistelun räiskimiseen. Vastustajilta napataan ase kourasta, heitetään mies maahan tai vain kaapataan panttivangiksi. Jippoa piisaa melkeinpä liikaa listattavaksi. Ihmiskilveksi napattu uhri saattaa alkaa kamppailla vastaan, jolloin panttivanki rauhoitetaan pari kertaa pistoolin perällä tempaisemalla tai potkaistaan vastustajien sekaan.
Vaikuttavimmaksi meno äityy joukkotaisteluissa, joissa yhtä miestä pidetään käsilukossa samalla kun potkaistaan toista palleaan. Kamera ei edes sekoile, vaikka vastustajia hönkii päälle useammasta suunnasta ja kohde vaihtuu kesken toiminnan.
Valtaosa ajasta kuluu perinteiseen mättämiseen, mutta ampuma-aseitakin käytetään. Tähtäys hoidetaan joko koko ruudun kokoisella ympyrällä tai tarkemmin ajanhidastuksessa, jolloin vastustajista eritellään jo osumapisteitä. Myös ympäristö tuhoutuu, sillä arkielämästä tuttuja, kaikkialla lojuvia bensatynnyreitä räjäytetään ampumalla. Hyvään lähitaisteluun verrattuna räiskiminen tuntuu tylsältä automaattipöristelyltä.
Koko peli on käytännössä yhtä mättöputkea tai markkinatermein toimintaelokuvamaista vuoristorataa, joten taistelusysteemin on syytä olla erinomainen. Selkeänä puutteena vaikeustaso on modernin lepsu, sillä sankaria ammutaan vaahtokarkeilla eikä lyödä kasvoihin.
Yllätyin itsekin miten innoissani mätin ennakkoversiota, sillä Dead to Rights on malliesimerkki virkamiesmäisestä pelisuunnittelusta. Omia ideoita ei ole yhtään. Ajanhidastus napataan Max Paynesta, suojataistelu Gears of Warista, tekoälykaveri Army of Twosta ja yksinkertainen, mutta moneen animaatioon venyvä taistelusysteemi Batmanista. Jos lainaa parhailta, saa paljon anteeksi.
Huhtikuussa ilmestyvä Dead to Rights: Retribution saattaa hyvinkin olla ensimmäinen hintansa arvoinen sarjan osa. Grafiikka ei ole edelleenkään parasta A-luokkaa ja toiminta kaipaisi parempaa rytmittämistä, mutta muuten taistelusysteemi tuntuu erinomaiselta. Jo se on enemmän kuin mihin kaksi aikaisempaa osaa koskaan pystyivät.
Vaikka geneerisen superlatiivi on Dead to Rights, mätin toimintapeliä innoissani.
Pääkirjoitus on luettavissa pelit.fi:ssä 1.4.2010.
Vuonna 1998 olin täysin kyllästynyt pelialalla pyöriviin pipopäihin ja räpin tahdittamiin bileisiin. Halusin kunnon juhlat, joissa alalla vaikuttavat aikuiset juhlisivat hienoissa puitteissa. Syntyi Kyöpelit-gaala.
Gaala alkoi seuraavan vuoden helmikuussa vaatimattomasti muutaman kymmenen alan ihmisen voimin, keskellä tuon talven pahinta lumimyrskyä. Ruokaa oli liian vähän ja juontaja ei ollut oikein aiheeseen perehtynyt, mutta Wallun suunnittelema Kyöpelit-patsas herätti ihastusta ja innostusta. Myös puitteet saivat paljon kiitosta: toimitus iltapuvuissa ja smokeissa, vieraat parhaimmissaan valkoisten pöytäliinojen ja kynttilöiden loisteessa jotain ihan muuta kuin mihin oli totuttu.
Se oli pelialan ensimmäinen yhteinen tapaaminen. Gaala teki historiaa, sillä koskaan aikaisemmin eivät pahimmat kilpailijat olleet mahtuneet samoihin juhliin.
Vuosi vuodelta Kyöpelit-gaalan maine kasvoi ja kaikki halusivat mukaan. Kerran sain kiukkuisen puhelun eräältä jälleenmyyjältä, joka kovaan ääneen ihmetteli, miksei hän pääse koskaan mukaan, vaikka on ollut alalla jo niin ja niin monta vuotta. Totesin siihen, että gaala oli tarkoitettu yhteistyökumppaneillemme ja koska hän ei sellainen ollut, häntä ei rekistereistämme löytynyt.
Gaala paisui ja paisui niin että lopulta olivat mukana niin maahantuojat kuin ulkomaiset päämiehet, niin suomalaiset pelintekijät kuin jälleenmyyjät. Mukaan tunki myös muu lehdistö muina miehinä puhumattakaan monista muista kuokkavieraista. Parhaimmillaan vieraita oli lähes kaksi ja puolisataa, mukana aina myös lukijoita.
Vuonna 2003 kirjoitin kiukkuisen pääkirjoituksen siitä, että gaala ja koko peliala ei tuntunut kiinnostavan muita medioita. Kaiken maailman Jussit ja Venlat kyllä televisioitiin, mutta miljoonan euron pelibisnes ei kiinnostanut ketään. Vaikka meillä oli kaikkein hienoin patsaskin. Nyt vain seitsemän vuotta tuon porun jälkeen gaala menee televisioon.
Viimeinen Kyöpelit-gaala pidettiin 2007 Pelit-lehden 15-vuotisjuhlina, minkä jälkeen pelialan oma kattojärjestö Figma otti sen hoitaakseen. Tänä vuonna Figma-gaala muuttaa nimeä ja todennäköisesti myös luonnettaan julkkisvetoisemmaksi, sillä Yle näyttää gaalan palkintojenjaon suorana Areenalla ja myöhemmin koosteen kakkosella. Hieno suoritus Figmalta!
Minulla on kuitenkin aina tähän aikaan vuodesta hyvin haikea olo. Vaikka gaalan tekeminen vaati paljon työtä ja organisointia, ja joka vuosi alkoi heti joulun jälkeen tiukka laihdutuskuuri iltapukua varten, Kyöpelit-gaala oli kuitenkin jokaisen vuoden kohokohta. Ympärillä paljon tuttuja ihmisiä, puheensorinaa, hyvät juontajat, kauniita puheita oli se niin mukavaa.
Haikeudesta huolimatta odotan innolla uudistunutta gaalaa ja menen mielelläni valmiiseen pöytään. Telkkari päälle huhtikuun 8. päivänä!
