dear-esther.com
Kun maailmat on pelastettu, valloitettu ja tuhottu, vastustajat lyöty, ammuslippaat tyhjennetty ja kaikki saavutettu, jäljellä on enää hiljaisuus ja Dear Esther.
Dear Esther on niitä pelejä, joiden tapahtumista kannattaa etukäteen tietää mahdollisimman vähän. Tämä arvostelu ei sisällä juonipaljastuksia, mutta älkää herran tähden menkö pelin foorumille seikkailemaan, ennen kuin peli on läpi!
Dear Esther on myös niitä pelejä, jotka vaativat kärsivällisyyttä ja avarakatseisuutta. Pääpaino on mutkikkaasti kerrotun tarinan seuraamisessa, ja nimenomaan seuraamisessa ja tulkitsemissa, ei niinkään osallistumisessa. Jos CoDit ovat putkiräiskintöjä, Dear Estheriä voisi pilkallisesti kutsua putkikävelyksi, sillä suurimman osan ajasta siinä vain kävellään eteenpäin, kuunnellaan kertojan ääntä ja havainnoidaan ympäristöä.
Kunhan pääsee yli siitä alkujärkytyksestä, että pelissä ei todella ole minkäänlaista käytä-komentoa ja että ohjaus rajoittuu liikkumiseen ja ympärille kuikuiluun, voi huomata joutuneensa vangitsevan tunnelman pauloihin.
Ainakaan kyse ei olisi yksittäistapauksesta, sillä Dear Esther toi useamman vuoden kehityskustannuksensa takaisin jo kuuden tunnin kuluessa julkaisustaan. Ehkä maailmassa on vielä toivoa.
MYSTiikkaa
Alussa kaikki on epäselvää. Päähenkilö herää autiolta vaikuttavalta saarelta. Aivan vieressä on hylätty majakka ja maalipurkkeja pursuava pieni mökki, mutta muuten ympärillä on vain loputtomiin merta ja kallioita. Jossain saaren toisella puolella loistaa punainen merkkivalo. Pitäisiköhän sitä lähteä tutkimaan?
Avonaiselta vaikuttavasta saaresta huolimatta eteneminen on tiukan lineaarista, sillä usein jo matalat kiviesteet katkaisevat sankarimme matkan. Seuraavan kulkureitin löytäminen onkin ainoa Dear Estherin perinteinen pelillinen haaste.
Refleksien tai älyn sijaan Esteri kysyy enemmänkin havainnointi- ja päättelykykyä. Ympäri saarta on ripoteltu tarinavyyhteä valottavia vinkkejä, jotka jäävät huolimattomalta läpijuoksijalta helposti huomaamatta. Hoksottimia vaativana seikkailuna Dear Esther on kuin L.A. Noiren vastakohta: mitään ei korosteta ja vihjeiden hoksaaminen on täysin omista taidoista kiinni.
Pelin hidastempoisuus ja hämäryys saattaa aluksi tuntua suorastaan itsetarkoitukselliselta. Miksi ihmeessä mukana on niin paljon osuuksia, joissa ei päällisin puolin tunnu tapahtuvan yhtään mitään? Pätkillä on sama tarkoitus kuin vaikkapa Tarkovskin laahaavilla kamera-ajoilla: ne tarjoavat tilaisuuden juuri koettujen tapahtumien sulatteluun ja pohdiskeluun. Jos kaipaa nykyaikaista sensorista tykitystä, tämä ei ole oikea paikka sen etsimiseen. Sen sijaan keskittyminen ja asioiden itsenäinen oivaltaminen palkitaan.
Uppoutumista edistää onneksi kertakaikkisen lumoava ulkoasu, mikä ei ole ollenkaan hassumpi saavutus ikivanhan Source-moottorin päälle rakennetulta peliltä. Dear Estherin kauneus ei piilekään Crysisin miljoonissa pikseleissä, vaan taiten luoduissa ympäristöissä. Kuvaruutukaappauksista voisi suoraan painaa maisemapostikortteja. Maanalaisen luolaston stalaktiittiseinämät ovat suorastaan hengästyttävän upeita.
Kaikki valaistuu
Kokemuksen alussa olin hieman pettynyt interaktion rajallisuuteen. Jossain vaiheessa koin kuitenkin valaistumisen: Dear Esther on hyvä peli juuri sellaisena kuin se on. Pelattavuus peilaa sopivasti juonta, joka on luonteeltaan passiivinen ja korostaa suoran toiminnan sijaan asioiden hyväksymistä sellaisenaan. Puzzleja ei siten ratkota eikä hirviöitä kuriteta, koska ne eivät liity mitenkään Dear Estherin surumieliseen tarinaan ja sillä siibyli.
Täysin haasteettomaksi Esteriä ei voi sentään kutsua, sillä juonipalapelin kaikkien osasten koonti on tehtävä, joka tuskin onnistuu ensimmäisellä pelikerralla. Se on itse asiassa lähes mahdotonta, sillä pienet yksityiskohdat vaihtelevat pelikerrasta toiseen, jolloin joka kerralla voi löytää jotain uutta tulkintansa tueksi. Dear Estheriä voi hyvin lähestyä yhtenä isona arvoituksena, jos sellainen kolahtaa.
Itse lähestyin peliä tunteet, en järki edellä, ja sain liikuttavan, jos ei aivan ikimuistoisen kokemuksen. Varsinainen tarina ei sinänsä ollut kovin ihmeellinen, mutta sen kerrontatapa vei mukanaan. Varsinkaan loppua ei voi luonnehtia muuten kuin tavattoman kauniiksi.
Dear Estherin läpäisyyn kuluu vain reilu tunti, mutta mieluummin kaikesta turhasta riisuttu pieni helmi kuin tuntikaupalla turhaa täytettä.
Kuvatekstixi: Dear Esther on kaunis kokemus niin tarinaltaan kuin toteutukseltaan.
83
