Ensin naurattavat käsiään hassusti heiluttelevat hopparit ja niiden uhoava gangstailu, sitten aiheuttaa myötähäpeää sekaan sotkettu pellepaini. Olen tismalleen väärä ihminen arvostelemaan Def Jam: Fight for NY:n.

Väärin. Jos päältä kuoritaan naurettava pelleily, jäljelle jää viihdyttävä, hyvin omaperäinen tappelupeli. Sellaisia ei ilmesty ruuhkaksi asti. Redmanin sanoin "revin kielesi irti ja pyyhin hanurini sillä" kertoo kaiken olennaisen pelin asenteesta ja siitä, miksi Def Jam on vuosikausiin ensimmäinen aikuisille tarkoitettu EA:n peli.

Tarinassa kamppaillaan New Yorkin alamaailman hallinnasta. Yökerhoja, klubeja ja baareja kahmitaan kilpailevalta jengiltä Fight Clubin tyylisissä tappeluissa, joissa kaikki keinot ovat sallittuja. Jokainen tappelu avaa pelattavaksi uusia kuuluisuuksia ja areenoita. Kun tarina oli kahdeksan tunnin jälkeen päätöksessään, yksittäisiä tappeluja ja moninpeliä varten oli plakkarissa yli seitsemänkymmentä tappelijaa, toistakymmentä areenaa ja lukuisia pelimuotoja.

Tappelijoiksi on värvätty valtaisa määrä hiphopin supertähtiä kuten Snoop Dogg, Sticky Fingaz, Ludacris, Busta Rhymes, Xzibit ja kymmeniä muita. Jokainen on mukana omalla naamallaan, äänellään, musiikillaan ja maneereillaan. Mukana on jopa kiitettävästi old skool -äijiä, kuten Public Enemyn agitaattori Flavor Flav sekä pari kaveria, jotka muistuttavat silmiinpistävästi LL Cool J:tä ja Run D.M.C:n rap-pioneereja. Orpona piruna joukossa on punk-legenda Henry Rollins.

Muutun pipo-olennoksi

Hahmoa luodessa valitaan tekniikaksi joko katutappelu, potkunyrkkeily, itämaiset taistelulajit, paini tai sidontoihin perustuva tyyli. Kokemuksen kertyessä voi opetella sekoittamaan eri taistelulajeja.

Tyyli on vähintään yhtä olennaista. Tosigangstalla pitää olla rinnuksilla kilo jalometalleja ja joka sormessa timantti. Hiusten väri, kampaus, naamakarvoituksen malli ja nahka täyteen tatskoja on vasta alkua. Vielä pitää miettiä, minkä verran peppuvakoa lökäpöksyistä näkyy ja pitääkö lippis laittaa ylös- vai alaspäin. Olisiko lippa 225 vai 45 astetta vinossa uskottavampaa?

Se, mitä liikkeiden määrässä ja hienostuneisuudessa hävitään, otetaan takaisin silkassa brutaaliudessa ja viihdyttävyydessä. Liikkeitä ei ole näennäisesti kuin lyönti, potku ja heitto, sekä kaikista tujumpi versio vasen liipaisin pohjassa. Mutta uusia liikkeitä löytyy vielä tuntien pelaamisen jälkeen, koska tekniikat ovat erilaisia sen mukaan, missä tilanteessa niitä käytetään.

Heitot ja sidonnat ovat erityisen komeita. Ote vastustajasta on pelkkä alku, sitten pohditaan, täytyykö miestä hakata ja potkia, nakkaisiko kaverin seinälle tai kohti yleisöä, vai iskisikö pään jukeboxin läpi.

Yleisöön nakatun vastustajan saattavat katsojat heittää takaisin, jolloin tätä on helppo iskeä vastapalloon. Jos yleisö tarttuu vastustajaan, on otollinen aika antaa muutama vapari. Tai joku katselija saattaa kajauttaa rautakangella päähän liian lähelle eksynyttä tappelijaa. Yleisö tarjoaa aseita ottelijoille, aika harvassa pelissä voi käyttää vatupassia lyömäaseena.

Tappelijoiden elämänvoima palautuu onnistuneiden liikkeiden myötä ja lopullinen nujerrus onnistuu vain erikoisliikkeillä. Hyvä systeemi pakottaa aggressiivisuuteen, eikä samoja perusliikkeitä takomalla voi voittaa. Onnistuneella liikesarjalla tappelu voi olla ohi sekunneissa.

Nettipeliä ei tueta, mutta kehässä voi enimmillään olla neljä kamppailijaa, jolloin häslääminen on hyvällä tavalla kaoottista häröilyä. Toimituksessa neljän hengen gangstailu osoittautui välittömäksi hitiksi. Harva peli on synnyttänyt samanlaista naurunremakkaa.

Ruudunpäivitys vaihtelee liikaa ja joillain kentillä takkuilu ylittää pahasti kipurajan. PS2:lla grafiikat ovat aavistuksen karummat ja hahmot näyttävät kulmikkaammilta ukkoja ympäröivien ääriviivojen takia. Muuten hyvä taistelusysteemi on jäykkä, sillä kun animaatio lähtee liikkeelle, ei sitä voi enää keskeyttää.

Nelinpeleissä kone lukitsee yhteen vastustajaan kerrallaan. Harmittaa ottaa vastaan vapareita vieressä olevalta vastustajalta, kun peli on päättänyt, että todellinen uhka on jossain toisella puolella kenttää. Tallenteita ei voi siirtää muistikortille, joten omaan hahmoa ei saa kaveriporukan turpakäräjille.

Harva peli osaa olla itseironinen ja synnyttää näin paljon spontaaneja repeämisiä. Def Jam: Fight for NY toimii yhtä hyvin mustan rytmimusiikin nimiin vannoville kuin hoppareita inhoavillekin, kunhan huumoritaju ei lopu kesken.