Siinä missä yksinkertaiset ammuskelupelit ennen pärjäsivät yksinkertaisella taustajuonella, niihin täytyy nyt väsätä melkein romaani. Varsinkin Delta-V:ssa olisi käytettävissä ollut aika kannattanut panostaa itse peliin.
Delta-V:n poikkeuksellisen keinotekoinen tausta kertoo pelaajan olevan Netrunner, virtuaalialuksella keinotodellisuudessa datakanjonia porhaltava hakkeritaistelija, joka murtaa suuryritysten tietokantojen suojauksia ja semmoista muuta ajankohtaista kivaa. Rehellisempi taustatarina olisi se, että pelaaja on esteitä täynnä olevassa kuilussa huimaa vauhtia kiitävä tiiliskivi, joka enemmän tuurin kuin taidon varassa tiputtelee edessään lentäviä vihollisia ja yrittää ennustaa mihin päin rata seuraavaksi kääntyy.
Peli kulkee näin: kiidetään hurjaa vauhtia. Takaapäin sujahtaa tuulilasin eteen aluksia, joihin voi yrittää osua ennen kuin ne kuolevat itse törmäämäällä esteisiin. Osumista vaikeuttaa jäykkä joystick-ohjaus, jossa kampea saa vääntää paljon ennen kuin peli tajuaa, että pelaaja haluaa liikkua. Koska vauhtia on hirveästi, mutta tapahtumahorisontti on lähellä, tuuri ennemmin tai myöhemmin loppuu ja pelaaja kimmahtaa takaisinpäin esteeseen osuessaan. Jäykästä ohjauksesta johtuen saattaa tarvita useammankin yrityksen, ennen kuin esteen ohi vihdoinkin pääsee.
Joskus radalla voi olla erikoistuhottavaa, ja olenpa jopa löytänyt lisäenergiaa ja -panssarointia. Voiko tällaista vaihtelua enää pieni ihmismieli käsittääkään! Miljoonan vuoden jälkeen taso loppuu, ja jos jaksaa vielä pelata toisia samanlaisia ratoja, sinnikkyys palkitaan paremmilla aseilla ja muulla sellaisella. Ja väripalettikin vaihtuu!
Ainoa kerta, jolloin pelaajan tunnetasoissa on havaittavissa vaihtelua, ovat valikot. Valintanappuloita painettaessa voi nauttia muutaman sekunnin ajan graafisista sähköilmiötehosteista ja niitä myötäilevistä ääniefekteistä, mikä onnistuu luomaan peliin lisä-ärsytystä.
Kaikki tämä vie vain vaatimattomat 17 megatavua. Mitenkähän ihan vastaavia, joskin totetukseltaan hivenen vaatimattomampia virityksiä aikoinaan saatiin kuusnelosen kuudenkymmenenneljän kilon muistiavaruuteen?
Vihollisalukset ovat tylsän näköisiä, mutta muuten Delta-V:n pinnoitettu vektorigrafikka on ihan kivan näköistä ja liikkuukin ripeästi. Mutta vaikka grafiikka onkin kolmiulotteista itse peli on niin pirun yksiulotteinen ja yksinkertaisesti tylsä. Se kai yrittää olla jonkinnäköinen ammuskelupeli, mutta melkein pelaisin mieluummin Microcosmiakin.
Bethesdan pitäisi alkaa pikku hiljaa tajuta, että hyvä peli ei perustu pelkästään näyttävään grafiikkaan ja loistavaan ääneen, vaan jostain pitäisi löytyä hyvä peli-ideakin, sen onnistuneesta toteutuksesta puhumattakaan. Sitten Terminator: 2029:n tämä vanha perustotuus näyttää täysin unohtuneen.
60
