Sormustaru loppui kesken, mutta kaksi mordormättöä tehnyt Stormfront Studios ei suotta häkelly. Harrastelijanovelisti J.R.R. Tolkien vaihtoon, fantasian suurmestari R.A .Salvatore kentälle, ja vot: johan riittää kirjoja.

Kaksi valloitushaluista, toisulottuvaista ja toisiaan vihaavaa olentoa pääsee vapaaksi ikiaikaisesta vankilastaan. Vain kolme sankaria voi pelastaa maailman tuholta: Rennek-barbaari, Zhai-varas, Ilius-maagi, ja vierailevana tähtenä esiintyvä mustahaltia Drizzt.

Tarina on ontompi kuin pääni, vaan ei juoni yritä muuta ollakaan kuin hatara tekosyy kymmenelle itsenäiselle, eri puolille karttaa ripotellulle mättöepisodille.

Lyhyt, mutta toiminnantäyteinen

Kymmenen tasoa ei kuulosta paljolta, eikä se olekaan, keskivaikealla tasolla pari iltaa riittää hyvin. Kun kaksinpeliä tai vaihtoehtoisia pelitiloja ei ole, Demon Stonen uudelleenpeluuarvo on pyöreä nolla. Alun helppojen kenttien kunniakierrokset ja väliin jääneiden salapaikkojen metsästys tappiin asti kehitetyillä hahmoilla ei ole hupia.

Pelaaja heitetään heti keskelle massiivista taistelua, jolloin tutustuminen päähenkilöihin ja konsepteihin tapahtuu ikään kuin vahingossa. Ratkaisu on onnistunut, skriptaus näyttävää ja aloituskenttä ylivoimaisesti paras kaikista, joten ei ihme, että alku herättää lupauksia.

Taistelu perustuu torjuntaan ja kolmella napilla tehtäviin liikesarjoihin. Opetustason jälkeen sankaria voi vaihtaa vapaasti (skriptatut kohdat pois lukien), jolloin kone ohjaa kahta muuta. Pleikkarin taidot ovat kelvolliset: hengissä se selviää paremmin kuin minä, mutta tappotehoissa sille jää parantamisen varaa.

Kolme erilaista sankaria sallii teoriassa taktikoinnin. Varas iskee varjoista tappaen kertalaakista, maagin tulipallo tappaa kaukovihut, suojeluloitsu varjelee ja niin edespäin. Käytännössä moinen hienostelu jää vähiin, koska vihollismassa kasvaa alun jälkeen järjettömiin mittoihin eivätkä kentät jätä taktikoinnille tilaa.

On hahmon vaihtamisesta jotain iloa. Superhyökkäys aktivoituu vasta kun kaikki sankarit ovat turpakäräjöineet sankarimittarinsa täyteen, ja koneen ohjauksessa saldo täyttyy laiskanlaisesti.

Kokemuksen, rahan ja hirviöiden inflaatio

Kokemuspisteet ja ruhoilta ynnä arkuista löytynyt kulta jaetaan veljellisesti tasan. Kokemuspisteillä ostetaan kokemustason kasvaessa avautuvia ominaisuuksia ja liikkeitä. Rahalla saa taikatavaraa, varusteita ja tilpehööriä.

En ollut ahkera salapaikkojen neehkuttelija enkä itkenyt, jos yksittäinen monsteri jäi toimittamatta Syvyyteen. Silti olin sekä kokemus- että raharikas, ja sain kaupasta kaiken tarpeellisen ja enemmänkin. Esimerkiksi regeneraatiosormus on selvästi hinnoiteltu vasta uudelleenpeluukertaa varten, mutta mitä rinkulalla tekee? Kuolema kuittaa osumapistevelat ja palauttaa edelliseen tarkistuspisteeseen.

Demon Stone on parhaimmillaan taisteluissa, joissa tuntee olevansa keskellä valtavaa yhteenottoa. Vastustajat eivät pullahda tyhjästä eivätkä automaattisesti keskity sankarikolmikkoon, sillä omallakin puolella on statisteja.

Mitä pidemmälle peli etenee, sitä harvemmassa huippukohdat ovat. Hirviöitä humpsahtelee jatkuvalla syötöllä niskaan tyhjyydestä. Omaa hahmoa ei aina pysty näkemään vääntelehtivän vihollismassan välistä.

Kamalimpia ovat areenakentät. Örmyjä teleporttautuu lauma kerrallaan pikkupikku taistelukentälle, kunnes päävihun on kurmottanut kuoliaaksi sillä ainoalla kikalla, jolla se on ylipäätään mahdollista.

Armoa! Ei enempää!

Teknisesti Demon Stone on moitteeton. Vaikka ruudulle pusketaan kaikki maailman örkit ja ajoin enemmänkin, ruudunpäivitys pysyy sulavana. On nättejä maastoja, taustalla pyörivää taistelua ja tapahtumaa, on louhikäärmettä ja erikoisefektiä jos jonkinlaista. Mikään ei vaikuta jouhevaan pyörivyyteen.

Hirviömallit eivät ole mahdottoman monimutkaisia, mutta eivät ne rumiakaan ole. Sankari- ja pääpahishahmot näyttävät jopa tyylikkään ilmeikkäiltä. Ääninäyttelijät ovat keskimääräistä innostuneempia, ja kapteeni Picard kertojanäänenä on aina plussaa.

Parisenkymmentä hyvin suunniteltua, kohtuullisuudessa pysyvää kenttää ja Demon Stone olisi kertaluokkaa parempi peli. Nyt se hukkuu omaan mahtipontiseen mielettömyyteensä: viimeiset kentät ovat sekasortoisuudessaan kaikkea muuta kuin mukavaa pelattavaa.