Demon’s Souls avaa portin pelihistorian katakombeihin, mutta kalman asemasta sieltä nouseekin tuore tuulahdus. Kautta Pyhän Severancen, näin huimaa miekka ja mies -seikkailua ei ole aikoihin nähty!
Soturipappi Isidor lyö kilvellä miekan sivuun, survaisee nuijan vartijan haaroihin ja murskaa kaatuvan vastustajansa kivilattiaan. Seuraava ryntää jo päälle, mutta mies tönäistään seinään ja nuija jysähtää kasvoihin.
Viimeinen ei suostu yhtä helposti tapettavaksi, vaan jää odottamaan keihäs tanassa kapeaan käytävään. Isidor heilauttaa kämmenlyönnin, mutta nuija kolahtaa seinään lyönnin jäädessä voimattomaksi. Pappi torjuu vastahyökkäyksen vain vaivoin, väistää horjuen toisen, kunnes viimeinen survaisu lävistää kyljen. Maailman kadotessa mustaan, tunnelin päässä ei näy valoa vaan kentän alku.
Miekkamyrsky
Kun vihdoin kyllästyy valmiiksi pureskeltuihin nykypeleihin ja roolipelien teinipoikamaisiin voimafantasioihin, kannattaa katsastaa Demon’s Souls. Se on vaatimattomasti sanoen paras toimintaroolipeli miesmuistiin.
Taistelusysteemi yhdistää hallittavat kontrollit realismiin. Mättäminen tuntuu raa’immillaan keskiaikaiselta, kun seinää vasten painettu vastustaja lahdataan viiltämällä kurkku auki.Taistelusysteemi myy fantasian itse tekemisestä upeasti, sillä hartianapit loihtivat aseiden ja vastustajien yhdistelmistä alati vaihtelevia animaatioita.
Systeemi perustuu vastustajien liikkeiden ennakointiin ja opetteluun. Jokainen torjunta, vastahyökkäys ja väistö vaatii tarkkaa ajoitusta. Hulluna huitova sankari on pian poikki, sillä vastustajat lyövät takaisin, vaikka väsyneen iskuissa ei ole voimaa eikä torjunnoissa tehoa.
Olin myyty, kun tajusin, että varusteiden massa vaikuttaa jopa liikenopeuteen. Tikarit kourissa, tiukat nahkapöksyt naristen tappaa tanssinomaisella tyylillä. Tai tappaisi, ellei pitkällä hilparilla huitovaan ritariin olisi niin pirun vaikea yltää, koska veitsen massa ei riitä vastustajan horjuttamiseen saati raskaan aseen pysäyttämiseen.
Asehulluuden täydelliseksi tyydytykseksi jalka- ja jousipyssyjä, saati magiaa ei ole unohdettu. Japanilaisista tekijöistä huolimatta tähtäys noudattaa kahden tatin länsimaista räiskintäpelistandardia, mistä iso kiitos pelijumalille.
Ei kaikki aivan auvoa ole. Joukkotaistelussa isku hurahtaa yhtä tehokkaasti läpi kaikista edessä olevista, joten kolmea gargoilia pystyy huitomaan kuin vastassa olisi yksi. Välillä kamera valitsee maaliksi porukan hännänhuipun, ja kohdetta korjatessa keskipisteeksi saa vesitynnyrin tai jotain muuta yhtä uhkaavaa. Kamerasekoilu ärsyttää joukkotappeluissa, koska yksinäinen rivivihollinen on aina tappavan vaarallinen.
Kuudes aisti
Demon’s Souls huokuu 90-luvun retrohenkeä. Tarina demonien valtaamasta kuningaskunnasta ei etene ylipitkänä dialogina tai puuduttavina välivideoina, vaan tapahtumiensa kautta. Yksinäinen miekkamies tunkeutuu demonien täyttämiin luolastoihin, joissa vastaan lappaa kaikkea mahdollista sammakkomiehistä lohikäärmeisiin.
Vaikka maailma koostuu hylätyistä linnoista, vankiselleistä ja muista putkista, sivutehtävää ja tutkittavaa piisaa. Jokaisella umpikujalla on tarkoituksensa, sillä niissä avautuu vähintään oikopolku, jahka etenee riittävästi pääreitillä.
Kuolema heittää takaisin kentän alkuun. Varusteet ovat tallessa, mutta viholliset heräävät henkiin ja tienatut sielut jäävät hahmon kuolinpaikalle. Sieluilla ostetaan pelissä sekä hahmon ominaisuuskorotukset että uudet varusteet. Kuolinpaikallaan sielut saa talteen, paitsi jos tyrii paluumatkalla sitä ennen.
Perinteisiä tasojen myötä saatavia taitoja maailma ei tunne lainkaan. Hahmoluokka määrää vain aloitusvarusteet ja ominaisuudet, mutta siitä lähtien kehitys on vapaata. Velhokin voi marssia levyhaarniskassa kahden käden lyömämiekka olalla, kunhan sielut vain panostaa oikeisiin ominaisuuksiin.
Rajoitukset ovat aina loogisia. Heikkopeikko ei jaksa taistella kilpi toisessa ja tappara toisessa kädessä, mutta nappaapas kirveestä kiinni kaksin käsin, niin voimat saattavat juuri juuri piisata. Kahden käden ote vieläpä lisää iskujen voimaa, sillä kilven taakse suojautuneen vastustajan voisi takoa hengiltä hakkaamalla olan takaa.
Sinisiä ja mustia henkiä
Nettimoninpeli on oiva osoitus tekijöiden kekseliäisyydestä. Kaikkien pelaajien kuolemat vaikuttavat netin metapeliin, jossa kenttä siirtyy pelaajien kuollessa kohti mustaa. Jos taas demonit kaatuvat, kentät muuttuvat valkoisemmiksi. Mustan ollessa voitolla tekoälyviholliset vahvistuvat entisestään, mutta saalis paranee, valkoisen vallitessa päinvastoin. Muutokset metapelissä avaavat kenttiin uusia hahmoja, paikkoja ja sivutehtäviä.
Varsinainen nettipeli yhdistää kimppapelin pelaaja vastaan pelaaja -mättöön. Tarvittaessa voi kutsua kaikkien yhteiseltä peliserveriltä kaksi pelaajaa avukseen kimppapeliin. Systeemissä ei ole mitään mahdollisuutta päättää, kuka paukahtaa paikalle, joten kavereiden kanssa pelaaminen on liki mahdotonta. Kimppapelin vastapainoksi hengissä olevan hahmon peliin voi tunkeutua kuka tahansa tappohaluinen. Isäntäpelaajan tappaessaan hyökkääjä saa toisen sielut itselleen. Koska vieraat tulevat Amerikasta asti, verkkoviive aiheuttaa omat ongelmansa. Porukkaa ei lapa peliin jatkuvalla syötöllä, sillä hengissä ovat vain ne pelaajat, jotka eivät ole kuolleet tasopomon tappamisen jälkeen kertaakaan. Se on aika harvinaista.
Muiden pelaajien kanssa voi kommunikoida vain kirjoittamalla lattiaan viestejä. Vaikka kirjoittaminen on vapaata ja viestit näkyvät kaikkien linjoilla olevien peleissä, tekstit ovat yllättävän tolkullisia. Ne opastavat sivutehtävien kimppuun tai ohjaavat ensikertalaisia helpommille reiteille. Paras taisi olla ”Pudottaudu tästä” -neuvo kohdassa, josta alaspäin kurkatessani näin houkuttelevaa saalista kielekkeellä. Kun kuoltuani palasin ruumilleni, verilammikon vieressä luki: ”Tyhmä”.
Häiritseviä puheviestejä ei edes kaipaa, sillä niukka äänisuunnittelu hipoo erinomaista. Vankiluolastoa kolutessa pimeydestä kuuluu vain kolahduksia ja narahduksia, musiikki säästetään huippuhetkiä korostamaan. Viemärirottien sijasta musiikki paisuu eeppisiin mittoihin vasta arkkidemoneita kohdatessa, ja jokaisella tärkeällä hahmolla on teemakappaleensa.
Kolossin varjo
Samojen kenttien hinkkaaminen uudelleen ja uudelleen nyppii taatusti osaa pelaajista, mutta fiilis perustuu juuri systeemin armottomuuteen. Kun pitkän ennätyssession päätteeksi kellistyin käytävän mutkaan, pidin yleensä paussin, etten kuole toistamiseen ja menetä arvokasta sielukokoelmaani. Kuolemalla on merkitystä vain jos sen myötä menettää kaiken.
Koska Demon’s Soulsissa kaikki tuntuu täydelliseltä, jotain pitää loppumetreillä karauttaa kiville. Pelin eurojulkaisu on äärimmäisen epätodennäköinen, sillä tekijätiimi From Softwarella saati julkaisija Atluksella ei ole euroedustusta. PS3-pelissä ei ole aluesuojausta, joten herkun voi tilata ulkomaisista nettikaupoista. Demon’s Souls ei muutenkaan keräisi ostajamassoja, sillä toimintaroolipelin haaste on niin nykypelaamisen trendejä vastaan, että kokonaisuus menee jo anarkian puolelle.
Vaikeus on suhteellista. Demon’s Souls ei heitä eteen mahdotonta tehtävää. Liki jokaisesta kohdasta selviää joko pelaamalla paremmin tai keräämällä sieluja helpommissa paikoissa, ennen kuin yrittää eteenpäin. Useimmiten vika on pelaajassa eikä tehtävässä. Juuri siihen perustuu Demon’s Soulsin vangitseva voima, sillä sieluttomien talutuspelien jälkeen haaste tuntuu vaihteeksi virkistävältä.
93
