Destruction Derby Arenas -romuralli on äkäisen autoilijan paras stressilelu. Sen koomiset kolarisumat purkavat vaaralliset aggressiot turvallisesti.

Sonyyn sulautuneen Psygnosiksen luoma Destruction Derby -sarja kuvaa poskettomia romurallikisoja. PSone-osien mestaruussarjoissa menestystä haettiin ajolinjoilla ja raskaalla kaasujalalla, mutta PS2:n Arenas-painos hylkää ajotaidot. Rämäpäisten kuskien tärkein tavoite on muiden kilpailijoiden teilaaminen.

Lähtöviivalla murisee kaksikymmentä ärjyä rakkinetta. Nimettömien mobiilien esikuvat ovat 70- ja 80-luvun jenkkimuskeleita, sillä voittoa tavoitellaan Corvettejen, Mustangien ja sekalaisten NASCAR-kilpurien klooneilla. Vaikutelma pettää, sillä lähtösignaali paljastaa lauman trabanteiksi muskeliautojen vaatteissa. Masiinat kiihtyvät astmaisen mummon tehoilla.

Onneksi nitro tuo menoon (ja mummoon) annoksen räjähtävää voimaa ja sinkoaa kilpurin näkökentän sumentavaan vauhtiin. Nelitasoisen mestaruussarjan käänteissä peltilehmiä päivitetään muutaman kerran. Rakkineisiin pultataan järeämpiä koneita, panssarilevyjä ja rakettimoottoreita. Tappiin asti viritettyjen vehkeiden nitrottomat huippunopeudet ovat ikävän alhaisia.

Massiiviset kaarat käyttäytyvät neppisautojen tavoin. Kevyet peltipusut tuuppaavat autot poskettomiin spinneihin ja voltteihin. Hirmuisista ilmalennoista ja överiksi vedetyistä kolareista päätellen kilpailut ajetaan maankaltaistetussa kuussa. Kummallisen painoton flipperikimpoilu latistaa tunnelmaa joka käänteessä. Kolarit ovat toki komeita, mutta niistä puuttuu massan tuoma repivä voima ja uskottavuus.

Valitettavasti lennokasta fysiikkaa ei täydennetä hulvattomilla radoilla: romuläjät kaahaavat lähinnä tylsien kaupunkien hehtaarikaduilla. Lyhyillä radoilla on toki hyppyreitä, mäkiä ja runsaasti rikottavaa roinaa, mutta mielikuvituksella ei revitellä. Kunnon serpentiinikoukerot, vaihtelevat tienpinnat ja loopit ovat harvinaista herkkua. Tielle laskeutuva jumbojetti ja satamaan rysähtävä loistoristeilijä piristävät menoa parilla radalla. Romuralliareenoilla on muutamia lystikkäitä katapultteja ja ansakuoppia.

Huijaamalla mestariksi

Kilpailut rapautuvat pian lähdön jälkeen kaoottiseksi runttausrumbaksi. Sijoitus on sivuseikka, sillä kisat ratkaistaan kolaripisteillä ja kärkikolmikon mitättömät sijoitusbonukset eivät merkitse mitään. Jokainen töötti palkitaan pistepinkalla ja parilla nitrotipalla. Spinnaukseen johtavasta perusmällistä saa 500 pojoa ja volteista irtoaa tonni tai pari. Helppo käkkärikäännös kartuttaa pistetiliä tarpeettoman mojovasti usealla satasella. Mahtavat niitit eivät vaadi taitoa, sillä yksinkertainen kaasu pohjaan ja päin -taktiikka toimii aina.

Yksinpelissä väärään suuntaan kaahaaminen ja nokkakolarien kalastelu on tehokkain taktiikka: kilpailut jatkuvat normaalia pidempään ja koneen komentama kanalauma kiirehtii turhan päiten maaliin. Häntäpään sijoitus ei haittaa, sillä ratkaiseva pistepino on lähes aina joukon suurin kelpo marginaalilla. Ruutu varoittaa vastavirtaan ajamisesta, mutta siinä kaikki. Kyseessä on selvästi pelitestaajien paha ja tasapainoa rikkova kämmi. Kuka viitsii läpäistä sarjan reilusti, kun petkuttaminen on näin helppoa?

Typerryttävän suoraviivainen ajomallinnus oikoo kaikki mutkat. Pakolliset automaattivaihteet ja luistonesto latistavat fiiliksen heti startissa. Kumin polttaminen ja puhtaalla voimalla sladittaminen ei näillä raasereilla onnistu. Pitkään nelipyöräluisuun tarvitaan vain tiukka käännös ja käkkärikikka taittaa kaaran sujuvasti neulansilmiin. Tien pinnan muutokset eliminoidaan yhtälöstä kokonaan, joten kuohitut kaarat tuntuvat pahimmillaan ilmatyynyaluksilta.

Kilpureiden ajettavuus heikkenee nurinkurisesti sitä mukaa kun ketteryys kasvaa. Rivakasti kääntyvät autot ovat turhauttavan kiikkeriä ja jokainen kurvi meinaa lävähtää yli. Laiskasti mutkiin sukeltavilla mobiileilla voi paahtaa ilman arvaamattomien luisujen uhkaa. Hyvät kääntöominaisuudet ovat turhia, sillä käsijarru kiristää kääntösädettä riittävästi.

Netti pelastaa

Tyhmän tekoälyn kepittämiseen puutuu parissa tunnissa, mutta onneksi varmasti rullaavia online-kilpailuja jaksaa vääntää huomattavasti pidempään. Nettipelin hauskat pelimuodot ovat yksinpelin mestaruussarjaa, romurallia ja yksittäisiä kilpailuja kiinnostavampia. Kun vastaan asettuu parikymmentä ihmistä, kilpailuvietti iskee kybällä ja Destruction Derby Arenasin ongelmat unohtuvat.

Wrecking racing kattaa puhtaasti kolaripisteisiin perustuvat kierroskisat ja speedwayssa vain sijoitus merkitsee jotain. Destruction bowl- ja last man standing -romurallit ovat valikoiman suosituimpia pelimuotoja, sillä ajo-ominaisuudet eivät nouse niissä ratkaisevaan asemaan. Kaikki runttaavat reilusti ja pyörähdykset eivät pilaa kisaa.

Destruction bowlissa hamstrataan pisteitä, mutta mainiossa last man standingissä voittaja on viimeinen henkiin jäänyt. Muissa moodeissa räjähtänyt auto putkahtaa eetteristä takaisin baanalle. Selviytyminen edellyttää oveluutta ja säästeliästä törmäilyä. Loppumetreillä kuskeja kiusataan turhan kireää aikarajaa käyttävällä pelkurien tapposysteemillä.

Lystikkäässä capture the trophyssa vain palkintoa kantava kilpailija saa pojoja. Palkinto siirtyy toisen auton kyytiin tanakalla kolauksella ja leveät radat sopivat hyvin eestaas-kirmailua vaativiin palkintometsästyksiin. Näppärässä pass da bombissa pommia kuskaavan kuskin pistetili karttuu tasaisesti. Jos pommi roikkuu kyydissä liian pitkään, auto räjähtää ja plakkariin lätkäistään miinuspisteitä. Kolari vaihtaa pommin rahtaajaa, joten nokkela kilpailija kopauttaa toista autoa pommilaskurin viimeisillä sekunneilla.

Destruction Derby Arenas pysyy pinnalla lupsakoiden nettipelimoodien ansiosta. Yksinpeli on turhauttava ja toivottoman lyhytikäinen kokemus. Yksinkertainen runttaaminen viihdyttää netissä aikansa, mutta viimeistään parin viikon päästä pää pehmenee keskeytyskuntoon. Parhaimmillaan pienissä annoksissa.