Destruction Derby -sarjan kolmas peli on odotusten mukaista romurallia aiempia osia hiotummassa muodossa. Eikös jatko-osan pidäkin olla sellainen?
Kun pelin nimi on Destruction Derby Raw, on helppo arvata mitä on tarjolla. Raakalaismaista romurallia, jonka taustalla metallimusiikki raikaa. Armoa ei pyydetä, eikä anneta. Tästä on neitiautoilu yhtä kaukana kuin Toni Halme Woody Allenista.
Alkuinnostus onkin kova. Destruction Derby Raw tarjoaa kolme pelivaihtoehtoa ja 33 kauniisti suunniteltua monipuolista rataa. Valikot ovat huolellista ja tyylitajuista työtä. Kaikki tuntuu olevan kohdallaan.
Ruttaa ja ohita
Alkupään kisat ovat varsin helppoja ja menestyksen myötä ratoja aukenee lisää. Radoissa on vaihtelua runsaasti. Tarjolla on asfalttia siinä missä hiekkateitä, simppeliä soikulaa siinä missä tippaleipäratoja, avoimia luonnontiloja siinä missä rakennettuja tunneleita. Useimmissa kentissä on vaihtoehtoisia reittejä, joita ei tarvitse edes kovin ahkerasti etsiä.
Autot kuluvat kilpailun ja törmäilyjen myötä. Ruudulla näkyy "ruttumittari", joka jakaa auton kuuteen osaan. Jos vasen etulaita on punaisella, on parempi, ettei sillä kohdalla ainakaan tahallaan enää kiilaa ketään.
Kuluminen näkyy myös autoissa fyysisesti. Konepelti jää matkan varrelle useammin kuin se on maalissa tallessa. Tämän takaa jo se, että samassa lähdössä on peräti 20 autoa (ei tosin samassa kuvassa). Tästä huolimatta ruudunpäivityksessä ei ole merkittävää hidastumista.
Tärinätuki kolareissa on erinomainen, joskin joku voi valittaa suoranaisesta liioittelusta. Parhaimmillaan käy niin, että vaikkapa oikea takapyörän ripustus taittuu ja pyörä jää jurmuttamaan runkoa vasten. Se tuntuu ohjaimessa jatkuvana tärinänä kuten oikeankin auton ratissa tuntuisi. Vaurio tietenkin vaikuttaa myös ohjaukseen, sillä auto puskee eikä käänny normaalisti.
Liian realistiseksi ohjaustuntumaa ei ole tehty. Tuntuma on sopivasti anteeksiantava, eikä liika simulaattorimaisuus haittaa peli-iloa. Sama logiikka näkyy myös hypyissä. Ne ovat korkeita ja komeita, eikä niistä seuraa suurta vahinkoa.
Edellisistä osista poiketen Raw'ssa on mukana myös käsijarru. Siitä on suurta iloa mutkissa, sillä jalkajarruun ei juuri tarvitse koskea. Vasemmalla tatilla käännetään rattia ja oikeaa voi käyttää analogisena jarruna ja kaasuna. Syysteemi on hyvä, mutta se vaatii hieman totuttelua.
Kohellus palkitaan
Pisteitä saa sijoituksen lisäksi myös erilaisista tempuista kuten tavallista komeammista törmäyksistä. Lisäpinnojen metsästys on jopa pakollista, sillä alkupään kilpailut on helppo voittaa kolhuitta ajamalla, mutta tie jatkoon voi katketa liian vähäiseen pistesaaliiseen.
Koska minulla ei ollut käytössäni ohjekirjaa, temppujen kokeilu jäi sohellusasteelle. Aina niitä pisteitä välillä kuitenkin jostakin tuli, mutta aavistuksen epäloogisesti. Usein komea vastustajan auton kaato korkeassa kaaressa ei tuonut pisteen pistettä.
Jos pelkkä kilvanajo ja törmäily eivät riitä, Destruction Derbyssä on kehittyneempikin pelimuoto, jossa voi kerätä rahapalkintoja. Rahalla voi korjata autoa kilpailun jälkeen, ostaa lisäosia parantamaan tehokkuutta tai törmäyskestävyyttä tai hankkia vaikkapa kokonaan uusia autoja, jotka voi sitten tallentaa muistikortille.
Kaarat katolla
Battle-pelimuoto keskittyy silkkaan tuhovimmaan. Taistelupelivaihtoehtoja on neljä, joista yhdestäkään ei ole suurta iloa yksinpelaajalle. Jos joku on poikkeus, niin Skycraper, jossa ajetaan kerrostalon katolla ja kiilataan vastustajia alas. Viimeinen hengissä on voittaja.
Assault ja Destruction Derby ovat yksiviivaista ruttaa kaverisi menopeli -meininkiä. Pass Da Bomd tuo lisämausteeksi dynamiittipanokset, joista kannattaa päästä eroon ennen kuin sytytyslanka on lopussa. Myös ruttausareenoita on kolme erilaista.
Multitapilla voi neljä ihmistä pelata mitä tahansa pelivaihtoehdoista, samoin kaikkia vaihtoehtoja voi ainakin periaatteessa pelata yksin. Yksinpelissäkin saa kunnon vastuksen. Jopa niin kunnon, että selvitettyäni radoista vasta viidenneksen kaipasin yliluonnollisia voimia avukseni.
Destruction Derby -sarja on aina saanut kehuja grafikastaan. Se puoli on nytkin kunnossa, mutta kuvallinen anti ei enää häikäise. Musiikki on tavallisen ajopelin kitararockista selvästi raskaampaan suuntaan. Siitä huolimatta tykitykseen tottuu niin nopeasti, että sitä ei pian edes kuule. Äänipuoli tottelee yksitoikkoista kaavaa hrrrrr-vaihde-hrrrr-vaihde-hrrrr-vaihde, mutta on niitä lässympiäkin ääniä autopeleissä kuultu.
Destruction Derby Rawn ongelma on se, että yksinpelinä sen elinikä on lyhyt ja varsinkin aloittelija saattaa turhautua hyvinkin nopeasti. Moninpeli on paljon vetävämpi, mutta silloinkaan se ei tarjoa mitään, mitä moni muu autopeli ei tarjoaisi paremmin tehtynä. Äärimmäinen keskinkertaisuus on tylsä ominaisuus.
76
