Videopelien grafiikasta innostuminen ei ole enää muodikasta - pyydän anteeksi, mutta Devil May Cry nelosen reheviä muotoja on pakko kehua. Ja kakku on vielä sisältäkin kaunis.
Ensimmäinen Devil May Cry näytti, mihin PS2 osaavissa käsissä pystyy: sulavasti rullaaviin, kauniisiin maisemiin ja railakkaaseen, komeiden efektien kyllästämään toimintaan. Taisteluita painottava Devil May Cry 4 tekee saman mustalle monoliitille – en enää epäile laitteen rahkeita, sillä se näyttää pystyvän vähintään samaan kuin Xbox 360.
Vaikka tuimat tappelut ovat neljännen Devil May Cryn kantava voima, mahtavat miljööt puhaltavat hengen ritari Neron edesottamuksiin. Jäin usein pitkäksi aikaa pällistelemään teknisesti ja taiteellisesti upeita maisemia, vaikka halusin samalla nähdä, mitä silmänruokaa nurkan takana piileksii. Nättejä maisemia syynätään tilanteen mukaan vapaasti pyörivän tai ennalta suunniteltuja kuvakulmia seuraavan linssin takaa. Mahtipontisilla kamera-ajoilla korostetaan huimia korkeuseroja ja kolossaalisten linnojen arkkitehtonisia hienouksia.
Hetkinen, kelataanpa taaksepäin, kuka kumman Nero? Missä demoninmetsästäjä Dante luuraa? Turha toivo, en spoilaa, katsokaa ja kokekaa itse – se kannattaa.
Pelin karkeasti harhautunutta kirkkoa seuraava tarina jakautuu pariinkymmeneen kohtuullisen kompaktiin kappaleeseen. Suoraviivaisessa järjestyksessä etenevästä juonesta huolimatta ruohonjuuritason hyöriminen, hyppely ja kiipeily eivät ole täysin mössöksi pureksittua. Jouduin pariin otteeseen miettimään tosissani, minne pitäisi mennä: pahimman oikosulun jälkeen pakittelin älyttömän kauas. Se ei tosin haitannut, kolusinpahan samalla kaikki bonusloukot.
Tyyli tuo lyylejä
Olennainen osa kiivasta tunnelmaa, eteenpäin ajavaa voimaa ja seikkailun imua ovat tietenkin taistelut. Nujakat ovat miellyttävän monipuolisia, sillä Nero murjoo hirviöitä miekalla, järeällä pistoolilla ja demonisia voimia kanavoivalla oikealla kädellään. Kaikki niitit tehoavat jollain tapaa melkein kaikkeen, joten tyyli on vapaa. Ja nimenomaan tyylistä on kysymys, sillä taidokkaat ja vaihtelevat tapot palkitaan tehtävän lopussa. Hyökkäyskuvioita on osittain pakko muunnella, koska sokea rämpytys vie korkeintaan ennenaikaiseen hautaan.
Vauhdikkaissa ja dynaamisissa käsirysyissä Nero huitaisee yhtä hirviötä pari kertaa miekalla, viskaa toisen demonikädellä kaaressa tantereeseen ja kosauttaa kolmannen pistoolilla viiden metrin päähän. Fiilis pysyy korkealla, sillä kahta samanlaista nujakkaa ei ole. Aina kun mättäminen uhkaa rutinoitua, kuvioita sekoitetaan tuoreilla, ilkeästi käyttäytyvillä vihollisilla. Tusinakummajaiset vaihtuvat ylväisiin demoniritareihin ja lopulta ihanan kauheisiin, eläväisiin pomodemoneihin.
Ja ne pomot, huh hah hei ja Laphroaig-viskiä pullo. Hurjimukset ovat koosta riippumatta poikkeuksellisen vahvasti läsnä. Ne reagoivat Neron tekemisiin, muuttavat taktiikoita, puhuvat ja kiroilevat. Paikoitellen jopa säikähdin, vaikka olen nähnyt virtuaalimaailmoissa kaikenlaista vuosien varrella. Maneerit, reaktiot ja vastaiskut animoidaan nätisti ja olennon fyysiseen olemukseen sopivasti. Demonien liikkeiden tarkkailu kannattaa, sillä ne ovat avain voittoon – oikea isku oikeaan saumaan pitää Neron niskan päällä. Näppituntumani mukaan pomotaistelut helpottuvat uusintayrityksillä, joten jumittaminen ei juuri uhkaa.
Munakkaiden aseiden yksityiskohdat nostivat kieron hymyn naamalleni: Neron miekkaa kaasutetaan kuin harrikkaa konsanaan. Kahvasta kääntämällä miekka murisee ja sen tehot nousevat pikkuhiljaa. Seuraavat viillot pudottavat ruudin taas lähtötasolle. Mehevien aseiden uhrien ruumiista pullahtaa esiin etupäässä punaisia ja vihreitä pampuloita. Punaiset ovat kykykauppaan kelpaavaa käteistä ja vihreät energiaa. Samoja plop-bonuksia irtoaa rikotuista pikkuesineistä, huonekaluista ja patsaista, joten taisteluiden välissä piisaa riittävästi tekemistä.
Kaupan kautta
Capcom nostaa Devil May Cry 4 -addiktiota laajalla kykyarsenaalilla. Sankarin monipuoliset ominaisuudet esitellään tipoittain, joten homma pysyy mukavasti hanskassa. Joka aseella on liuta erilaisia hyökkäyksiä, joista vain murto-osa on alussa auki. Niina Normipelaaja ei millään ehdi hankkia kaikkia hyökkäyksiä yhdellä läpäisyllä. Kykysysteemi tuo seikkailuun kiinnostavia lyhyen tähtäimen välitavoitteita: säästänkö pisteet tuohon vai tähän ja sitten on ihan ihkun oikeesti pakko saada tää. Kyvyt hankitaan episodien välissä ja pitkin kenttiä ripotelluista kauppapatsaista.
Devil Hunter -perusvaikeustaso on tiukahko, loppua kohden kiristyvä, mutta ei lähimainkaan mahdoton. Rauhallisesti etenevä kykyjen esittely antaa kaikki avaimet kireäksi äityvien tilanteiden purkamiseen. Pomomatsien tuskaa lievitetään tuiki tarpeellisilla, junnausta minimoivilla tarkistuspisteillä. Kun Nero väistämättä jossain mutkassa kuukahtaa, kerätyt rahat säästyvät ja käteinen antaa seuraavaan yritykseen marginaalisesti paremmat mahikset. Parin ylimääräisen parannustähden myötä synkkä tilanne näyttää huomattavasti valoisammalta.
Useimmat pomot kaatuivat viimeistään kolmannella yrityksellä, kun olin ensin typerehtimällä kartoittanut parhaat hyökkäyssaumat. Ansat ja tusinaviholliset päättivät päiväni satunnaisia lipsahduksia lukuun ottamatta vasta puolimatkan krouvin jälkeen. Kevyet pulmapaikat ovat lähinnä hidasteita - niiden päätarkoitus on taisteluiden rytmittäminen. Tappeleminen ei tosin ole muutenkaan jatkuvaa luukutusta, sillä tyhjennetyt alueet pysyvät tyhjinä kunnes sankari poistuu muualle.
Pakko myöntää, Devil May Cry 4 upposi yllättävän tehokkaasti, vaikka siinä ei periaatteessa ole mitään mullistavaa. Kaikki tärkeimmät pelielementit nähtiin jo seitsemän vuotta sitten, muu on pelkkää hienosäätöä. Vaatteet tekevät tällä kertaa keisarin, sillä huikea ulosanti on aina ollut tärkeä osa Devil May Cryn viehätystä - PS3 tuuppaa visuaalit kertaheitolla aivan uusiin sfääreihin.
90
