Devil May Cry (PS2) – Lahtausretki demonilandiaan

Kaksituhatta vuotta sitten Manala paisui maan päälle. Demoniritari Sparda pelasti ihmiset lyömällä pimeyden soturit ja vangitsemalla paholaiskeisarin maagiseen tyrmään. Manauksessa riitti puhtia kuitenkin vain hetkeksi ja tänään helvetin hirveydet murtautuvat vapaaksi.

Paholaiskeisarin vankilaa, synkkää ja syrjäistä kallioloukkoa hallitsee liki tuhat vuotta vanha painajaismainen linna, jossa vilisee sapeleilla huitovia jättiläismarionetteja, viikatehaamuja ja karmivia pantterikummituksia. Synkimmissä luolissa väijyvät musta enkeli, tuliaarnikotka ja muut kadotuksen syövereistä siinneet pedot, joiden pysäyttäminen jää Sparda-vainaan Dante-pojan tehtäväksi.

Devil May Cryn rakenne on napakan suoraviivainen. Mätkintäseikkailu on jaettu tiiviisiin toimintajaksoihin, joiden välillä tilanne tallennetaan. Jos tietää etukäteen mitä tekee, tehtävät ovat läpi alle viidessä minuutissa. Etenemisen tahti on vahvasti sidoksissa taisteluihin, sillä heppoiset avainpulmat tuskin rassaavat ketään.

Poikki, pinoon ja tuhkaksi

Dante taistelee Spardan demonimiekalla ja omatekoisilla automaattipistooleilla. Tanakat aseet purevat haamuihin ja muihin mörköihin siinä missä kuolevaisiinkin. Arsenaalin järeimpiä tapauksia ovat ukkosmiekka Alastor ja Ifrit-tulihanskat, ja peruspistoolit voi korvata haulikolla, kranaattikiväärillä tai neulapyssyllä. Ampuma-aseet eroavat toisistaan vain tulinopeudeltaan ja teholtaan, mutta lyömäaseiden nopeus, kykyvalikoimat ja liikkeet ovat erilaisia.

Avainten, aseiden ja muiden bonustarvikkeiden lisäksi maastosta kerätään värikkäitä valopalloja kuolleiden hirviöiden jäljiltä, mutta myös piilopaikoista. Punaisilla palloilla ostetaan uusia kykyjä, vihreistä saa lisää energiaa, keltainen pallero on käytännössä continue-kolikko ja siniset tai purppurat pallot parantavat ominaisuuksia.

Sankari viipottaa analogitatin osoittamaan suuntaan. Vaikka elokuvamaisen tyylikkäät kamera-ajot ovat tarkasti ohjattuja, Dante ei sotkeudu suuntien kanssa juuri lainkaan. Ongelma on minimoitu siten, että Dante jatkaa kuvakulman vaihtumisen jälkeen nenän osoittamaan suuntaan tatista riippumatta.

Tallustelun ohella sankari hyppii, ampuu, huitoo miekalla ja miekkanamiskaa rämpyttämällä tekee lyhyitä komboja. Torjuntaa ei ole, joten vastustajien iskut on pakko väistää. Leffakuvakulmista huolimatta taistelut ovat selkeitä, sillä hyökkäykset kohdistuvat aina lähimpään viholliseen.

Seikkailun edistyessä Dantelle voi ostaa mätkintäpelimäisiä erikoisiskuja, mutta oikea taistelutaktiikka on laajaa liikevalikoimaa tärkeämpi. Pikkunilkkien kanssa aivoton luukuttaminen on valttia, pomokahinoissa kaivataan jo vikkeliä kinttuja ja ovelia pistohyökkäyksiä. Kontrollien tuntuma on naseva, joten syyt kuolemiin ovat tuolin ja padin välissä.

Toiminnan tärkein tärppi on devil trigger -tila, jonka aikana Dante muuttuu demoniksi. Tummasävyisen olennon ulkomuoto ja erikoishyökkäykset riippuvat aseista, esimerkiksi Ifrit-hanskoilla voi lentää tai ampua tulipalloja. Energiapalkin alla roihuavista symboleista näkee, kuinka kauan Dante voi pysyä paholaismuodossa. Yksi symboli palaa loppuun muutamassa sekunnissa ja symboleita saa taisteluissa tavallisia osumia mättämällä.

Goottikauhu

Silkinpehmeästi rullaava grafiikka on hyytävän kaunista. Pimeältä keskiajalta peräisin olevien kiviseinien ja katakombien lisäksi linnassa on runsaasti gootti- ja barokkityylisiä huoneita.

Musiikki raikaa kunnolla vain taisteluissa, jolloin tuutista pumpataan riuskaa rokkia. Tallustelua siivitetään lyhyillä tunnelmapätkillä ja taustamuminalla. Jostain kaukaa kuuluu lähes jatkuvasti tukahtunutta valitusta, ulvontaa ja ölinää. Efektit ovat pääosin repivän rempseätä rytkettä ja räimettä.

Devil May Cry ei ole vaikea. Tiukat ottelut selviävät viimeistään hirviötietokirjan vihjeitä ja suoranaisia ohjeita seuraamalla, joten toimintaseikkailuveteraanit hoitavat homman kotiin noin viikossa.

Lyhyenlännästä kestostaan huolimatta Devil May Cry on namia ja yksinkertaisten ongelmien myötä demonilahtaus saattaa maistua myös mätkintäfriikeille.

91