Kolme peliä yhden hinnalla kuulostaa hyvältä. Die Hard Trilogy 2 on sikäli onnellisessa asemassa, että kaksi sen peleistä on vieläpä hyviä.
Vanhan Die Hard Trilogyn ideana oli, että samalla CD:llä oli niin toimintaseikkailu, suoraviivainen valopistooliräiskintä kuin autopelikin. Kakkonen jatkaa samoilla linjoilla, lähinnä vanhoja ideoita hienosäätäen.
Eri pelityylejä voi vääntää joko perinteiseen tyyliin yksittäin tai sitten voi valita juonellisen elokuvatilan, jossa vuorotellaan kentittäin eri pelimuotojen välillä. Uudistus ei kuitenkaan ole kovin onnistunut, koska taso vaihtelee eri pelimuodoissa huimasti ja leffatilassa kenttien välillä esitettävät videopätkätkin ovat huonoja.
Kakkostrilogia ei pohjaudu Die Hard -elokuviin. Peli alkaa, kun krapulainen, hyvin etäisesti Bruce Willisiä muistuttava McClane saa puhelinsoiton. Las Vegasin vankilassa järkätään bileet, joihin John kutsutaan mukaan. Kun kaivaa verta nenästään, jotain yleensä löytää. Niin tälläkin kertaa, nimittäin vankilakapinan. Vyyhdin selvittäminen jää taas yhden miehen harteille ja bondmainen smokki vaihtuu McClanelle soveltuvampaan hihattomaan paitaan nopeasti. Vegasista tulee koluttua paljon muutakin kuin vankeinhoitolaitoksen tilat.
Juosten...
Seikkailuosiota on paranneltu roimasti. Uutta ovat kuvakulmien vaihdokset, Dino Crisisin tyyliset animaationpätkät, vipupuzzlet ja pelin jakaminen suoritettaviin tehtäviin. Lopputuloksena tämä ensimmäinen kolmannes pelikakusta muistuttaa pitkälti Syphon Filteria, ja olisi yksinäänkin hyvä ostos.
Kentät eivät ole enää tasaisia, vaan laatikoiden, siltojen ja muun sellaisen päällä voi kävellä. Tämä tekee tarpeelliseksi McClanen silmistä nähdyn kuvakulman, jossa tatilla tähdäten voi räiskiä eri korkeudella olevia vihollisia tai esineitä. Samanaikainen liikkuminen Quaken tapaan ei sentään onnistu.
Pistoolissa on osumista helpottava lasertähtäin ja pelikin auttaa sihtaamisessa, kunhan vain nenä osoittaa suunnilleen rikollisen suuntaan. Erikoisesti McClane voi kantaa kerrallaan vain yhtä kivääriä mukanaan. Tämä johtaa hassuihin tilanteisiin, kun taskut pullotavat ammuksista, jotka eivät käykään aseeseen. Loputtomilla paukuilla siunatulla pistoolilla onneksi pärjää pitkälle.
Tuliaseiden lisäksi käytössä on kranaatteja. Savut ja tainnutuskranaatit estävät vihollisten näkökyvyn hetkeksi, joten hyvä taktiikka on vaikkapa ennen ovesta astumistaan viskata toiselle puolelle ylläri. Niin, ja onhan tietenkin todellinen tuliase, liekinheitin...
Viholliset paljastavaa tutkaa ei enää ole. Suurta haittaa siitä ei aiheudu, jos muistaa ennen risteykseen astumista hieman pyöräytellä kuvaa, etteivät kriminaalit pääsisi yllättämään tai jalka osuisi heti nurkan takana miinaan.
Grafiikka on hyvää, samoin äänet, eikä kolmiulotteisuudesta ole haittaa, koska McClanen ja pelaajan väliin osuvat seinät ja esteet muuttuvat automaattisesti läpikuultaviksi. Erinomainen idea, jonka soisi yleistyvän.
Räiskien...
Die Hard Trilogyn valopistooliräiskintä oli aikoinaan ensimmäinen PSX:llä kokeilemani peli, demoversio kun seurasi koneen mukana. Pelistä muodostui lisäkuluja, koska peli tuki vain Konamin pyssyä. Nyt pistooliksi käy Konamin muinaismuiston lisäksi uudempi Namco sekä kaikki yhteensopivat vehkeet. Varmista kuitenkin toimivuus pyssysi kanssa kauppaa tehdessä, sillä ainakin yhdessä tapauksessa peli kieltäytyi yhteistyöstä Scorpion-pistoolin kanssa.
Koska osumatarkkuus on noussut, on myös vihollisten ampumataitoa parannettu. Kun vanha räiskintä meni läpi vasurilla lonkalta silmät kiinni ampuen, saa nyt nähdä vaivaa tosissaan. Viholliset kierivät ja suojautuvat, ja usein ilmestyvät kentälle kieroilla tavoilla. Joskus toinen roisto voi hämätä, kun toinen hyppää ampumaan. Matkan varrelta löytyvät kevlarliivit eivät jää tyhjän pantiksi.
Ennen niin käyttökelvoton haulikko on nyt varsinainen tehoase, kun taas MP5-konepistooli tuntuu tulinopeudeltaan onnettomalta lussulta. Vaikutelmaa vain tehostaa ponneton ääni, jopa vakiopistooli räiskyy paljon tyylikkäämmin.
Kranaatteja voi viskoa, mutta niistä on apua oikeastaan vain kovempia loppuvihollisia vastaan. Sinko on hankala tapaus. Se kyllä tyhjentää ruudun vihollisista, mutta kun ruudulla on myös panttivankeja, minkäs teet? Aseita kun ei voi hylätä.
Grafiikka on usein häiritsevän hidasta. On vaikea osua juoksevaan viholliseen, kun päivitysnopeus romahtaa kolmasosaan normaalista ja rosmojen välissä vielä juoksee siviilejä. Näitä panttivangin pirulaisia ei edes saa metsästää, vaan liian moni kuollut sivullinen merkitsee pelin loppumista. Surkeaa! Toinen ongelma oli, että osumat eivät millään rekisteröityneet ruudun alimman 5 cm:n alueelta. Vaikea sanoa, missä vika.
Kenttäsuunnittelu on keskitasoa. Vanhassa Trilogyssähän ensimmäinen kenttä oli erinomaisen nerokas, ja sen jälkeen kenttien taso laski ja laski, kunnes oltiin äärisurkeassa loppukohtauksessa. Kakkosessa lähdetään no jaa -tasolta, ja sillä myös pysytään.
Erikoisuutena myös hiirellä voi tähdätä. Tämä on kaikkein tarkin tapa ampua, mutta tähtäimen siirtäminen vihollisesta toiseen pistoolia lähentelevillä nopeuksilla on vaikeaa, ja tokihan "oikean" pyssyn hively on hauskempaa.
Rälläten
Tarinan loppu ei ole onnellinen. Kolmas osapeli on itkettävän surkean näköinen ja ideoinniltaan köyhä. Autoiluosiossa yksinkertaisesti metsästetään auton ratissa tutkan avulla pommeja ja vihollisten autoja aikarajaa vastaan. Lisää aikaa saa keräämällä kellon näköisiä bonuksia, lisänopeutta taas saa nitroa käyttämällä.
Näkyvyys on heikko, sillä tie ja rakennukset katoavat näkyvistä noin sadan metrin päässä. Rattia ei tueta ja muutenkin osiosta jää amatöörimainen maku suuhun. Ykkösen autoilu oli yllättävän nätti lentoon lehahtavine lintuparvine sun muineen, kakkosen versio hakee surkeudessa vertaistaan.
Hyvin ei mene pelattavuudellakaan. Esimerkiksi U-käännösten teko on liian vaikeaa, koska auto heti laitoja hipaistessaan kiepsahtaa tien suuntaiseksi _ ja yleensä keula väärään suuntaan.
Kaksi kolmesta
Tärinää tuetaan, mutta eniten tärisevään osuuteen, eli pistooliräiskintään, ei padi sovi. Pöydällä yksikseen tärisevä ohjain melkein pudotti kahvit lattialle. Siispä täry pois.
Pelitilanteen voi tallentaa aina selvitettyään kentän. Löydetyt aseet ja haavat säilyvät kentästä toiseen, joten nippanappa selvitetyn kentän päätteeksi tallennus ei välttämättä ole viisasta. Pelitilanteita mahtuu useita yhteen tallennuspaikkaan.
Odotin Die hard Trilogy 2:ta vesi kielellä, ja vaikka seikkailuosio on selvästi paranneltu, on kokonaisuus pieni pettymys. Pistooliosuus ei ole niin erinomainen kuin siitä pienellä lisävirittämisellä ja mielenkiintoisemmilla kentillä olisi saanut, ja karmeasta autopelistä ei löydä mitään hyvää sanottavaa.
Valopysylle on vain pari peliä, joten Die Hard Trilogy 2 puolustaa sen puolesta paikkaansa ja Syphon-tyylinen seikkailuosuus on jopa hyvä. Kaksi pelattavaa peliä yhden hinnalla ei ole huono kauppa, vaikka kaupanpäällisinä saisi sekundaa.
80
