Odottaminen on vihdoinkin ohi, sillä LucasArtsin vuosikaupalla viivästynyt avaruusseikkailu The Dig on lopultakin täällä. Entä onko se hyvä? Ehdottomasti.
Uusi LucasArts-seikkailu on aina uutinen, mutta The Dig on tuplauutinen, koska se perustuu elokuvamoguli Steven Spielbergin käsikirjoitukseen. Spielberg kirjoitti The Digin juonen alun perin jaksoksi tv-sarjaansa Amazing Stories, mutta sarjan budjetti ei kestänyt kässärin mahtipontisia ideoita.
Spielbergin alkuperäistä juonta on Lucasilla muuteltu enemmän peliksi sopivaan muotoon, mutta kässäri toimii silti erinomaisesti. The Dig on juoneltaan rehellinen scifi-seikkailu, joka tuo vahvasti mieleen 50-luvun tieteiselokuvat.
Scifiä parhaimmillaan
NASAn Borneossa sijaitseva seurantakeskus tekee järkyttävän havainnon: Maata lähestyy asteroidi, joka kahden päivän kuluttua törmää kotiplaneettaamme. Asteroidi päätetään suistaa törmäyskurssilta kahdella ydinräjähteellä. Tehtävään valitaan kolmihenkinen erikoisryhmä, johon kuuluvat reportteri Maggie Robbins, geologian ja argeologian tohtori Ludger Brink ja komentava upseeri Boston Low.
Ryhmä saapuu kiertoradalla olevan asteroidin luo, onnistuu suistamaan sen kurssiltaan ja päättää saman tien tutkia möhkälettä. He menevät järkäleen sisälle, mistä löytyy outo laite. Viis veisaten vanhan kansan viisaudesta "katsoa saa vaan ei koskea" Boston onnistuu aktivoimaan asteroidiksi naamioidun avaruusaluksen moottorit, ja hetkessä ryhmä siirtyy avaruudessa sijaitsevalle autiolle planeetalle. Ei ruokaa, ei juomaa. Ryhmän on siis keksittävä keino palata takaisin Maahan _ tai kuoltava miljoonien valovuosien päässä kotoa.
Spielbergin muiden töiden tapaan The Dig on humaani esitys siitä, mihin ihmiset pystyvät, kun tarpeeksi yrittävät. Huumoriakin on mukana Lucasille tuttuun tyyliin, mutta seikkailun pääteema on vakava olemassaolon taistelu autiolla planeetalla, jossa tietenkin on se pakollinen ihmisiä paljon kehittyneempi muukalaisrotu. Paljon muita kliseitä ei sitten viljelläkään, ilahduttavasti (monista mahdollisuuksista huolimatta) romanssia ei yritetä rakentaa Maggien ja sankarina toimivan Lowen välille, ja ryhmän jäsenten keskinäinen dialogikin on aidon tuntuista. Hahmot ajattelevat kuin oikeat ihmiset ja myös toimivat sen mukaisesti. Tarvittaessa haetaan apua kavereista, eikä hypätä yksin pimeään.
Ainoa kunnon klisee on LucasArtsin taipumus täyttää pahojen/hullujen rooli aina saksalaisilla, ja ainainen stereotypia alkaa kyllästyttää. Nyt ihmisten roolit arvaa jo pelkän aksentin perusteella.
Yksinkertaisesti haastavaa
Yksi syy pelin reiluun myöhästymiseen on varmasti tutun LucasArts-systeemin muuttaminen ajan tyylin mukaiseksi simppeliksi yhden nappulan systeemiksi. Kaikki toiminnot onnistuvat hiiren vasemmalla napilla, eikä mahdollisia toimintaikoneita ole peruspointterin lisäksi kuin yksi, sekin katsomista varten. LucasArts on saanut näinkin yksinkertaisen systeemin toimimaan loistavasti, sillä vähäisten toimintamahdollisuuksien vastapainoksi Digin ongelmat ovat onnistuneita ja hyvin rakennettuja ja vaikka vieraalla planeetalla ollaankin, ovat ongelmat ihailtavan loogisia ja selkeitä. Suunnittelussa ei ole sorruttu edes pikseliongelmiin.
Bostonin inventaarion saa kätevästi esille joko hiiren oikean napin näpäytyksellä tai ruudun vasemmassa alalaidassa olevan pienen neliön painalluksella. Inventaariosysteemi on suoraa perua Sam & Maxista, ja toimii edeltäjänsä tavoin erinomaisesti. Myös pelin keskustelu sujuu Sam & Maxista perityllä monivalintasysteemillä. Erilaisten lauseiden sijasta pelaaja valitsee sanomisensa ruudun alalaitaan imestyvistä ikoneista. Näin keskustelu saa mukavaa yllätysmomenttia, koska pelaaja ei aina tarkkaan tiedä, mitä sankari seuraavaksi suustaan päästää.
Hahmojen kävely kauniiden ruutujen halki saattaa harmittaa kiireistä pelaajaa, mutta ei hätää: kävelyä saa nopeutettua tuplaklikkaamalla haluttua päämäärää. Itse en tosin tähän vajoaisi, sillä "tyhjät" ruudut ilman varsinaista tarkoitusta rakentavat pelin tunnelmaa.
Turhalta kävelyltä säästää myös Bostonin kommunikaattori, jolla voi pitää yhteyttä muihin ryhmänsä jäseniin. Kommunikaattoriin on lisäksi ympätty pikku alipeli, (iki)vanha kunnon Lunar Lander, jossa yritetään laskeutua kuun pinnalle aluksen jarruraketteja käytellen.
Niin kaunis on maa
Peli on siis sisäisesti silkkaa rautaa, mutta entä ulkoisesti?
The Digistä näkee, että sen tekeminen on aloitettu samaan aikaan Indiana Jones and the Fate of Atlantiksen kanssa, mutta en todellakaan tarkoita tätä negatiivisessa mielessä. Peli pyörii "vain" tavallisessa VGA-tilassa, mutta pesee modernit SVGA-pelleilyt mennen tullen. Kuten arvattavissa oli, insinörtit ovat luonnollisesti jo ehtineet haukkua Digin grafiikkatyyliä vanhanaikaiseksi ja aikansa eläneeksi, mutta minun silmissäni The Dig on yksi kauneimmista koskaan pelaamistani peleistä.
Tutkittava planeetta on luonnonkaunis karu paratiisi, jossa korkeat vuorenhuiput ja niiden lomassa soljuvat vesiputoukset hallitsevat maisemaa. Tärkein maisemallinen elementti on horisontista horisonttiin leviävä meri, jonka sylissä olevilla kuudella saarella sankarit yrittävät löytää tietä kotiinsa. Pääväreinä on käytetty kauniisti purppuraa ja sinistä, jotka luovat koko peliin rauhallisen jännittyneen tunnelman. Tuttuun LucasArts-tyyliin hahmot ovat hienosti animoituja, joskin hahmojen lähikuvat näyttävät hieman hutaisten tehdyiltä. Onneksi niitä on vähän.
Hermoja lepuuttavaa harmoniaa
Visuaalisen kauneuden lisäksi pelaaja pääsee nauttimaan myös auraalisesta kauneudesta. Iso osa pelirompusta on annettu korvia hivelevälle CD-audiolle. Monet "interaktiiviset elokuvat" voisivat ottaa oppia The Digistä, niin tehokasta Wagnerin innoittaman klassistyyppisen musiikin käyttö pelissä on. Mukana on pätkiä myös aidosta Wagnerin Overtures & Preludesista. Ainoa peli, jonka musiikki painii The Digin kanssa samassa sarjassa, on Sierran Gabriel Knight, ja jopa monet elokuvat saavat tyytyä kakkossijaan.
Elokuvista puheen ollen, The Digiin on piilotettu hauskoja Star Wars -viittauksia. Onnistuin pelaamaan pelin jo kerran läpi, ennen kuin huomasin muukalaisten kaiverruksissa jotain outoa. Tarkemmin tutkittuna kaiverruksista paljastuvat muun muassa X-Wing, Kuolontähti ja Millenium Falcon.
Erinomaisen musiikin lisäksi peliin on jaksettu vääntää tasokkaat tehosteet. Missään kuvassa ei ole hiljaista, vähintään tuuli ulisee korkeilla paikoilla ja linnut kiljahtelevat meren lähellä. Peli toimii uskottavasti ilman musiikkiakin, mutta yhdistettynä koko äänimaailma ja kaunis taide luovat erehtymättömän todellisen illuusion kaukaisesta planeetasta. Dialogi tietysti puhutaan. Ainoa nimi, jonka pelin näyttelijälistasta tunnistin, oli Robert Patrick (T-1000: elokuvasta Terminator 2), joka esittää Boston Lowea.
Matkalla huipulle
The Dig vaatii toimiakseen joko wanhan Dosin tai Windows 95:n. Vaikka peli onkin periaatteessa puhdas Dos-peli, toimii se ainakin minulla vakaammin Windowsin alta ajettuna, Dosissa peli kaatuili aina välillä mystisesti resetoiden koko koneen. Myös grafiikka sekoili parissa kohtaa peliä. Windows 95:n alta ajettu peli ei seonnut läpipeluun aikana kertaakaan, eikä grafiikassakaan ollut mitään ongelmia.
Jos koneesta löytyy 16 Mt tai enemmän muistia, osaa peli käyttää kaiken hyödyksi ainakin Windowsin alta pelattuna. Älkää tosin kysykö, mitä eroa pelissä tällöin on kahdeksan megan versioon, sillä ainakaan minä en huomannut mitään.
Kokonaisuutena The Dig on uskomaton kokemus. Harvoin olen tavannut peliä, joka vetäisi pelaajan maailmaansa samalla tehokkuudella. Helppokäyttöisestä käyttiksestä huolimatta ongelmat ovat tarpeeksi haasteellisia, ja peli on kohtuullisen pitkä (pari päivää läpipeluuseen). Lyhyesti kuvattuna peli toimii kuin eläin.
Omalla seikkailupelilistallani The Dig asettuu jaetulle kakkossijalle Gabrien Knightin kanssa. Itse täydellisyyskään ei voisi olla paljon parempi.
95
