Salapoliisi ei tylsää päivää näe, ainakaan Kiekkomaailmassa. Mikä eteen, kun vastassa on yhtä aikaa murhia, kadonneita henkilöitä, kohtalokkaita naisia ja kärhämöiviä uskonlahkoja?
Terry Pratchettin kirjoihin perustuvien Discworld-pelien kolmas tulokas on uskollinen esikuvalleen. Discworld Noir on kunnianosoitus niin Pratchettille kuin menneiden aikojen "mustalle elokuvallekin", Humphrey Bogartille ja Maltan haukalle. Vaikka Discworld Noir poikkeaa suuresti edellisistä Discworld-peleistä tunnelmaltaan, väreiltään ja huumoriltaan, se on ehtaa Pratchettia, vaikka Pratchett itse ei ole pelin tekemiseen osallistunutkaan.
Yksityisetsivä Lewtonin toimistoon saapui nainen. Kohtalokas nainen Carlotta von berwald, oikea femme fatale. Toimeksianto oli helppo. Naisen rakastaja oli kadoksissa ja Lewtonin piti löytää hänet, hyvästä hinnasta.
Mikään ei ole niin yksinkertaista kuin luulisi. Lewton huomaa sekaantuneensa yhä uusiin toimeksiantoihin ja Ankh-Morporkissa riehuvaan murhasarjaan. Erilaisilla tehtävillä on enemmän yhteistä kuin aluksi vaikuttaa, eikä kukaan ole sitä miltä näyttää. Lewtonin riesoina ovat itsepintainen ja tyhmääkin tyhmempi peikko Malachite, typerä pikkusieluinen poliisi Nobby, entinen heila Ilsa ja monet muut kaupungin asukkaat, joilla on joko liikaa pelissä tai ovat muuten vain haluttomia kertomaan mitään.
Tapahtumien kulku kehittyy mahtavaksi vyöryksi, joka selviää loppua kohden pikkuhiljaa. Siinä välissä Lewton heittää jo henkensä vain herätäkseen eloon ihmissutena, mikä ei itse asiassa ole ollenkaan huonompi juttu. Kuka on kaiken takana? Onko se Ankh-Morporkin hallinto, kilpailevat killat, näkymätön yliopisto vai kenties toraisat uskonlahkot?
Perinteisen seikkailupelin tapaan suurin osa pelaamisesta ja pelin etenemisestä perustuu huumoripitoisiin keskusteluihin. Lewtonilla on muistikirja, johon johtolangat ja ongelmat kirjautuvat automaattisesti. Muistiota voi selata kätevästi ohjaimen etuosan napeilla, jossa on pikanäppäimet myös muistion ja varsinaisen tavarainventaarion esiintuomiseen.
Muuten liikkuminen ja ympäristön tutkiskelu perustuu osoittimen kohdistamiseen ja halutun napin kliksutteluun. Valittavana on kävele-, katso- ja tee-toiminnot. Analoginen ohjaus ei toiminut, joten kohdistinta oli siirreltävä nuolinapeilla.
Play it again, Sam
Musiikki on keskeisessä asemassa. Taustalla soi pehmeä, tunnelmallinen jazzahtava saksofoniteema, joka sopii täydellisesti film noir -fiilikseen.
Myös henkilöhahmojen äänet ovat erinomaisesti näyteltyjä ja tuntuvat juuri sopivilta kyseisten hahmojen persoonaan. Lewtonin kertojanääni on kuin suoraan vanhasta elokuvasta ja muista äänistä mieleenpainuvimpia olivat ehkä Kuolema ja Carlotta. Hauska tyyppi muuten oli kovin tutunoloinen sankaritar Laredo Cronk...
Grafiikka ei sitten olekaan aivan yhtä palkitsevaa kuin äänet. Mustan elokuvan tunnelmaa on pyritty luomaan yksinkertaisesti pudottamalla valaistus minimiin ja monta kertaa liiallinen tummuus suorastaan latistaa tunnelmaa. Grafiikka on myös omituisen epätasaista. Pikkutarkasti piirretyt pinnat joutuvat pahaan ristiriitaan joutuessaan karkeiden ja sumeiden palikkakyhäelmien viereen. Ainakin henkilöhahmojen olisi odottanut olevan huolellisesti ja siististi animoituja. Myös välianimaatiot ovat suttuisia ja tahmaavat lisäksi pahasti.
Kokonaisuutena Discworld Noir on kuitenkin erinomaisen nautittava ja pelattava seikkailu, jossa on vahva tunnelma, naseva juoni ja uusia ideoita. Erityisen hyvää ja toimivaa oli ihmissuden kyky hahmottaa maailmaa eri väreinä näkyvien hajujen kautta, joita voi sitten tallentaa muistiin "hajupankkiin".
Discworld Noir on virkistävä poikkeus enimmäkseen ammuskeluun ja hyppelyyn painottuneessa "seikkailupelien" kastissa. Terry Pratchettin kirjoista tutut teemat ovat nekin pelille pelkkää plussaa.
84
