Kiekkomaailmassa tapahtuu jälleen. Kohelon Rincewind-velhon sijasta Ankh-Morporkissa seikkailee yksityisetsivä Lewton, poliisivoimista lahjonnan takia erotettu kovanaama. Ja äkkiä koko Discworld näyttää pimeältä ja synkältä rikollisten temmellyskentältä...
Brittikirjailija Terry Pratchettin Kiekkomaailmassa yhdistyvät kunniakkaasti scifin ja fantasian parodiointi elämän ja kuoleman kummallisuuksien ihmettelyyn hersyvän humoristisella tavalla. Edellisissä kahdessa Discworld-pelissä seikkaili Näkymättömän yliopiston velho Rincewind, ja hyvin menestyneet pelit poimivat melkoisen määrän ideoistaan suoraan Pratchettin kirjoista.
Uusin Discworld-peli eroaa edeltäjistään sananmukaisesti kuin yö päivästä. Poissa ovat Rincewind, kirkkaat värit, esineiden kanniskelu ja jatkuva läpänheitto. Tilalle ovat tulleet jykeväleukainen ja jähmeä yksityisetsivä Lewton, 3D-tyylinen animointi, jatkuva pimeys ja sade sekä täysin uusi juonikuvio parhaaseen film noir -tyyliin. Discwolrd Noir on sekä kunnianosoitus että parodia 40_luvulla suuressa suosiossa olleista film noirin klassikoista kuten Maltan haukka ja Syvä uni. Osansa saa myös ikiaikainen klassikko Casablanca. Play it again, Sam!
Femme fatale ja kadonneet kalleudet
Kiekkomaailman parhaan yksityisetsivä Lewtonin elämä kääntyy päälaelleen, kun hänen toimistoonsa astelee tyrmäävän upea nainen, joka haluaa Lewtonin etsivän hänen kateissa olevan rakastajansa Mundyn. Tehtävä tuntuu yksinkertaiselta kuin mikä, eikä Lewtonilla ole valittamista: luvattu maksukin ylittää normaalitaksat.
Odotetusti mikään ei ole niin monimutkaista kuin yksinkertainen. Lewton joutuu johtolankoja etsiessään yhä uusien ongelmien eteen, kunnes hän huomaa itse sotkeutuneensa rikosten ja juonittelujen verkkoon. Asiaa ei auta lainkaan se tosiseikka, että Lewtonin ex-heila Ilsa on palannut kaupunkiin uuden sulhasensa kanssa tai että kukaan poliisivoimia myöten ei tunnu olevan halukas auttamaan Lewtonia pätkän vertaa.
Kuvioita sotkevat vielä lisää kadonnut peikkoneitokainen Therma, ylimääräiset murhat, tarunomaiset aarteet ja tavallista älykkäämpi peikkoöykkäri Jasper Horst, jonka kanssa kannattaa olla samalla puolella. Mikään ei äkkiä olekaan enää sitä, miltä se näytti aluksi, mutta ainakaan etsiväntyössä ei tule vastaan tylsää päivää...
Arvoitusten ratkominen ei suju tavanomaisen seikkailupelin tapaan esineitä kanniskelemalla. Löydettävissä ja käytettävissä on hyvin rajallinen määrä tavaraa, ja kun jokin esine poimitaan, se onkin sitten yleensä jo hyvin merkittävä johtolanka. Ongelmat selviävät oikean etsiväntyön tapaan ihmisten (ja muiden olentojen) kanssa jutustelemalla. Kaikkien kanssa voi tietenkin puhua lähes kaikesta, mutta eteenpäin pääsemiseksi on osattava kysyä oikeilta henkilöiltä oikeat kysymykset.
Välillä juuri sen oikean johtolangan löytäminen saattaa olla tuskaisaakin, kun jokin tietty pieni kysymys jää kysymättä oikealta ihmiseltä ja pelkkään kiertelyyn ja ihmettelyyn tuhraantuu pieni ikuisuus. Mitään asiaa ei kuitenkaan voi jättää epähuomiossa tekemättä niin, etteikö sen voisi myöhemminkin ratkaista. Peli ei ole aivan lineaarinen mitä tulee tehtävien ratkaisujärjestykseen, mutta aika lailla tietyt asiat täytyy kuitenkin selvittää ennen kuin voi siirtyä seuraaviin.
Juoni etenee kierrellen ja kaarrellen. Koko ajan mukaan tulee jotakin odottamatonta uuden paikan, henkilön tai johtolangan muodossa. Vaikka aikaisemmista Discworld-peleistä tutut paikat, kuten Unseen University, kapakka Broken/Mended Drum tai Shades eivät olekaan pelissä mukana, tarjoavat muut kohteet Ankh-Morporkissa kyllä sitä oikeaa Kiekkomaailman tuntua. Vaikka pelin käsikirjoituksen kanssa ei itse Terry Pratchettilla ole ollut mitään tekemistä, tunnelma on autenttinen. Tutunomaisten henkilöiden ja paikkojen kohdalla tulee kiherreltyä monestikin itsekseen kuin jollekin pienelle sisäpiirin vitsille. Henkilögalleria riemastuttaa monipuolisuudellaan ja inhimillisillä puutteillaan ja varsinkin kiviset, hidasjärkiset peikot ovat juuri niin ihastuttavan sympaattisia kuin kävelevä kivikasa vain voi olla.
Juonessa pysyy itsekin hyvin mukana. Lewtonin kätevään muistikirjaan kirjautuvat tutkimuksenalaiset jutut, niihin liittyvät henkilöt ja muut huomioitavat asiat. Systeemi on selkeä ja toimiva, ja muistikirja toimii myös keskusteluissa aiheluettelona. Tarpeelliset asiat kirjautuvat itsestään muistikirjaan ja kun jokin asia on selvitetty, se suttaantuu yli.
Mustaa tunnelmaa
Kunnon mustan elokuvan tapaan Ankh-Morporkissa tuntuu olevan ikuinen yö ja ainainen sade. Synkkää tunnelmaa korostavat rähjäisen kaupungin epäilyttävät syrjäkujat kahviloineen, kasinoineen ja satamalaitureineen. Yleinen pimeys suorastaan häiritsee muutamissa paikoissa. Vaikka monitorinsa ja pelin valoisuudet säätää maksimiin, kuva on ajoittain mustanpuhuvaa puuroa, jonka yksityiskohdista ei saa mitään selvää.
Tunnelmallinen Discworld Noir toki on, niin grafiikaltaan kuin äänimaailmaltaankin. Paikasta toiseen edetään tuttuun tapaan Ankh-Morporkin kartalla, josta uudet kohteet aina valaistuvat näkyviin tutkimusten edetessä. Ympäristö on piirretty kauniisti ja tunnelmaan sopivalla murretulla väripaletilla. Yksityiskohtia soisi voivan tarkkailla enemmänkin, nyt ainakin hotspotteja on kovin vähän eikä varsinaista vuorovaikutusta ympäristön kanssa juuri ole.
Parasta antia pelissä ovat äänet, jotka ovat alusta loppuun asti todella ammattitaitoisia ja teemaan sopivia. Mieleenpainuvin musiikki lienee taustalla soiva pehmeä, jazzahtava saksofoniteema, jota unohtui välillä kuuntelemaan pitemmäksikin aikaa. Myös näyttelijätyö on aivan kelvollista. Lewtonin jäyhä kertojanääni sopii rooliinsa kuin nakutettu ja suurin osa muistakin hahmoista kuulostaa riemastuttavasti juuri siltä kuin pitääkin.
Eksentristä
Aikaisempien Discworld-pelien tapaan myös Discworld Noirin käyttöliittymä on perin englantilainen ja vaatii hetkisen harjoittelua. Hiiren vasemmalla napilla kävellään tiettyyn pisteeseen, oikealla katsotaan ja kaksoisnapsautuksella puhutaan ja toimitaan. Myös pelin tallennuksessa ja muissa säädöissä käytettävät kyllä- ja ei-ikonit eivät ainakaan suomalaiselle aukea ilman opettelua. Itse en millään tahtonut muistaa, että ruksi on "ei" ja v-merkki "kyllä", varsinkin kun ne olivat vielä aina hämäävästi väärillä puolilla.
Muuten Discworldin pelaaminen on varsin mutkatonta. Kaikki toiminnot sujuvat jollakin kolmesta erilaisesta hiiren napsautuksesta. Hotspotit ja suuntanuolet on merkitty ruutuihin näkyvästi ja selkeästi eli mitään pikselinlöytöongelmia ei taatusti tule. Myös teknisesti peli oli täysin ongelmaton.
Kokonaisuutena Discworld Noir on erinomainen, hyvin toteutettu ja puoleensavetävä seikkailu, joka miellyttää varmasti ainakin aikaisempien Discworldien piirroselokuvamaiseen kirjavuuteen ja lapselliseen pieruhuumoriin kyllästyneitä. Ainoana varsinaisena miinuksena voisi mainita turhan pitkälle viedyn synkkyyden, mutta siihen tottuu pian, varsinkin kun juoni tempaa mukaansa alusta alkaen.
88
