Dishonored: Definitive Edition - Salamurhaajan puhtaat kädet

Yksikin ruumis on liik...eikun...

Välimerellä ja Dunwallissa säännöt ovat samat: yksikin ruumis on liikaa.

Kaikkiruokaisen pelimiehen ensimmäisen maailman ongelma: kiinnostavia laatupelejä julkaistaan enemmän kuin niitä ehtii pelaamaan. Varsinkin kolme vuotta sitten ilmestyneen Dishonored-hiiviskelyseikkailun missaaminen on kaivellut. Onneksi Dishonoredin next gen -uusintajulkaisu, mukana myös kaikki delsut, ei enää kuunnellut tekosyiden änkytyksiä.

Voi rotta!

Dishonoredin tyylikkäässä ja omaperäisessä maailmassa siirtomaa-ajan Isoa-Britanniaa muistuttava arkirealismi ja vähäeleinen fantasia kohtaavat saumattomasti. Rapistuneet ja dekadentit miljööt ovat uskottavasti uskomattomia. 
Tarinan päänäyttämö on rottaruton runtelema Saarten imperiumin pääkaupunki Dunwall. Tappava rutto ajaa tekniikkaan uskovan virkavallan ja fanaatikkojen harhaoppiseksi julistaman taikuuden vastakkain. Tulenarassa tilanteessa oikeaan aikaan väärään paikkaan saapunut kuningattaren henkivartija Corvo Attano lavastetaan kuningattaren murhaajaksi ja läpimätä vakoojapomo nappaa sijaishallitsijan pestin. Tämä ei tietenkään jää tähän, sillä lojalistit vapauttavat Corvon vankilasta.
Lojalistien piilopirtissä myyttinen velho Outsider antaa Corvolle unessa maagisia voimia, joista tärkeimpiä ovat lyhyen matkan teleporttaus ja seinät läpäisevä henkinäkö. Voimapatteria parannellaan ja laajennetaan riimuilla, joiden esiin kaivaminen vaatii yleensä jonkin verran vaivaa: pääväylältä poikkeamista, tasoloikkaa ja/tai pieniä pulmia. Tukikohdan tiedemiesteknikko Piero buustaa miekkaa, pistoolia, varsijousta ja muita varusteita kentältä kerättyä rahaa vastaan. Näillä eväillä ketterästi liikkuva Corvo murhaa korruptoituneen hallinnon avainhenkilöt aina sijaishallitsijaan asti.
Paitsi että murhaaminen ei ole koskaan pakollista, ei edes pääpahiksen. Vaikka Dunwall ei ole GTA Victorian Edition, reitti- ja toimintavaihtoehtoja on aina useita: pääovesta sisään, takaovesta, parvekkeelta, katolta ja silleen. Potentiaalisiin konflikteihin vastataan joko suoraan, kierosti tai kiertämällä. Suosin itse vastustajien huomaamatta tainnuttamista ja kätkemistä tappamisen sijaan. Tämänkin voi tehdä takaa kuristamalla tai nukutusnuolilla. Pihinä miehenä turvauduin pääosin kuristamiseen, vaikka sopivaa tilaisuutta joutuu odottamaan.

Hiljaa hyvä tulee

Näkyville jääminen on yhtä kuin taistelemaan jääminen ja kukaan ei nujakoi yksin, jos ehtii kutsumaan apua. Väki ei onneksi ilmesty tyhjästä, mutta lähitienoon porukka kerralla kimpussa riittää, sillä miekkaillessa tarvitaan blokkia ja ammuksia on rajallisesti. Sotilaat, siviilit ja rottaruton zombiuttamat weeperit näkevät pitkälle ja leveästi, mutta vain horisontaalisesti, joten näkösuojan puutteessa ylöspäin kapuaminen on hyvä piiloutumistaktiikka. Teleporttaus kantaa pitkälle vain vaakatasossa, joten hyppelyä se ei korvaa kokonaan. Vihollisia ei kannata halata ensimmäisen tilaisuuden tullen, sillä partioreitit ovat toisinaan monimutkaisia. Kovemmilla vaikeustasoilla väki on valppaampaa ja osumat tekevät enemmän lämää.
Jos Dishonoredin pelaa räiskintänä missaa homman pointin. Jep, hiiviskely on vaikeampaa, mutta myös roimasti tyydyttävämpää. Jaksoin jauhaa kipakoitakin paikkoja, kunnes tilanne oli halutulla tavalla pulkassa. Nimittäin vapaa tallentaminen rohkaisi välillä vetämään läskiksi ja tyyppäämään molemmin puolin tarinaan vaikuttavia auta häntä ja pyllistä tolle -tyyppisiä valintoja. Tappamisen välttely ei jää pelkän henkilökohtaisen moraalin varaan, sillä lopputulos on sitä parempi, mitä vähemmän ruumiita jälkeensä jättää.
Tarkkailu ja/tai uudelleen toisella tavalla yrittäminen kannattaa muutenkin: Dishonoredin mielenkiintoinen maailma paljastuu syväksi luomukseksi, jos vaivautuu rauhallisina hetkinä vähän katselemaan ympärilleen ja lukemaan sinne sun tänne jätettyjä, maailmaa ja sen historiaa syventäviä tekstejä. Tästähän saisi jos jonkinlaista poikkimediallista spin-offia aikaiseksi. Höpinät kirjataan ylös, joten niitä ei ole pakko lukea heti.
Nelkkupleikan Dishonored on hienoa jälkeä, mutta niin oli alkuperäinenkin peli. Puhtaasti teknisessä mielessä Definitive Edition näyttää suurin piirtein PS3,5-jäljeltä, tai sitten vain sokaistuin Until Dawnista. Pääjuonen pituus riippuu pelitavasta, joten tuntimäärät ovat puhtaasti henkilökohtaisia, mutta toimintahaasteiden ja assassiini Daudin puuhiin keskittyvien kiinnostavien juonilisärien ansiosta tekemistä riittää ja taktinen vapaus nostaa uusintapotentiaalia melkoisesti. Miten olisi toinen kierros kireämmällä vaikeustasolla ja kaikki kumoon -murhamiehenä? Irtoaa sillä ainakin muutama saavutus lisää.
Dishonored: Definitive Edition on edelleen relevantti ja taatusti omintakeinen toimintaseikkailu, joka kestää kevyesti vertailun kuluvan vuoden hitteihin. Luontevaa hiiviskelyä harrastetaan harvoin näin kiinnostavissa miljöissä. 
Dishonored on kuin se salamurhaajan tärkeä laukaus: kahta kertaa ei saa missata.

 

Dishonored: Definitive Edition

Arvosteltu: PS4
Saatavilla: Xbox One
Arkane Studios/Bethesda Softworks
Versio: Myynti
Moninpeli: Ei
Ikäraja: 18

 

 

 

 

 

 

 

 

92