Rinnakkaistodellisuudessa taantumaa vastaan taistellaan juustohöylää terävämmillä aseilla.
Yhteiskuntakritiikki on asia, jossa harva peli onnistuu. Jos pelinkehittäjät yrittävät tarttua epäkohtiin, lopputulos yleensä alleviivaa pointtinsa umpeen liian paksulla tussilla, kuten Homefrontin jenkit vastaan pahat pohjoiskorealaiset. Tai sitten homma menee ihan totaalisen vihtoriksi, viidennen Resident Evilin valkoisen miehen taakan hengessä.
Heavenly Swordista tutun Ninja Theory -studion näkemys Devil May Cry -sarjasta ottaa ihan näppärästi kantaa nykymaailman menoon. Maailman rikkain sijoituspankkiiri on todellisuudessa demonikuningas, joka päättää talouden notkahteluista ja jonka käskystä Yhdysvaltain presidenttikin hyppää.
Tavikset pidetään aisoissa valtion virallisella limpparilla ja jokaista kadunkulmaa koristaa valvontakamera. Vastaan taistelee vain salainen järjestö, joka yrittää kääntää kansan syvät rivit alistajiaan vastaan. Guy Fawkes -henkisiin maskeihin sonnustautuneet vapaustaistelijat ovat valtion tiedotusvälineissä terroristeja.
Harmaa arkitodellisuus on vain kulissi, sillä demonit käyttävät todellista valtaansa Limbossa, irvokkaassa rinnakkaistodellisuudessa, joka vääntää perspektiivin kieroon, mittakaavan sataseen ja paljastaa pirujen todellisen olemuksen. Orwellin hengentuotoksista ammennetun dystooppisen maailmanjärjestyksen edessä seisoo vain yksi mies, demoninmetsästäjä Dante, joka seikkailee länsimaisena geelitukkana.
Dante on nephilim, demonin ja enkelin risteytys. Hän voi siirtyä Limboon ja takaisin, joten maailmanpelastajan pesti tippuu justinbieberuskottavan demoninmetsästäjän harteille käytännön pakosta. Tarina muuttuu nopeasti henkilökohtaiseksi, kun sankarille selviää, että sarvipäinen Björn Wahlroos on vastuussa Danten vanhempien kohtalosta.
Run-DmC
Kun Ninja Theory feattaa Capcomin bändissä, lopputulos poikkeaa sarjassa totutusta. Jo ensimmäisessä tehtävässä krapulainen Dante syöksyy munasillaan taisteluun jättidemonia vastaan.
Kuivakka huumori ja hauskat one-linerit istuvat seikkailun tematiikkaan mainiosti. Tarinalta on tosin turha odottaa purevaa yhteiskuntakritiikkiä, sillä suurkorporaatiosta ja velkakriisistä ammentava kuvasto on lopulta tasan yhtä kornia kuin muutkin pelisarjan tuotokset.
Ninja Theory ei tyydy imitoimaan sarjan aikaisempia osia. Pelkän kloonin sijaan peli tuntuu omilla jaloillaan seisovalta kokonaisuudelta, mutta omana rinnakkaistodellisena tuotoksenaan länkkäriversio istuu myös pelisarjan jatkumoon.
Valkotukan fanit eivät ole nielleet muutosta purematta, sillä Ninja Theoryn väki on verkkolähteiden mukaan saanut jopa tappouhkauksia Danten kasvojenkohotuksesta. Paholaisen itkun sijaan nyt kärsitään pahemman luokan fanivollotuksesta.
Back From Hell
Taantuma ei ole ulottanut sormiaan pelattavuuteen. Pelin ytimessä on edelleen huippuunsa tyylitelty, vauhdikas väkivaltabaletti. Lähitaistelua tuliaseisiin yhdistelevä pelimekaniikka ei tunne torjuntaa, sillä vauhti on yhä taistelun määrittävä tekijä.
Miekan ja pistoolin lisäksi Danten asevarastoon kuuluu ulottuva viikate ja hidas, mutta tehokas moukari sekä niiden tuunatut versiot, jotka esitellään tarinan edetessä. Miekka lennättää monsterit ilmaan, pistoolit pitävät ne siellä, viikatteen pyörrehyökkäys ajaa loput karvat pois ja moukari rysäyttää ruhot kappaleiksi.
Länsi-Dante on pirun ja enkelin risteytys, joten sekarotuisen sankarin juuria hyödynnetään myös taistelussa. Helvetisti lämää tekevät paholaisaseet ovat näppärä keino paksusti panssaroitujen vastustajien nitistämiseen, kun taas jumalaisen astalokaartin edustajat antavat ulottuvuutta tehon kustannuksella.
Tietyt vihulaiset kaatuvat vain punaleimaisella tappotyökalulla, kun taas osa porukasta vaatii osakseen taivaallista väliintuloa. Värikoodatut viholliset rikkovat ikävästi pelin tempoa, kun osa aseista on poissa pelistä.
Vaikka taisteluissa on reilusti liikkuvia osia, pakka pysyy hyvin kasassa. Jujuna on mahdollisimman monipuolinen lahtaaminen. Nujakoista jaettavat tyylipisteet palkitsevat koko arsenaalin käytön. Kun laskuri huutaa hoosiannaa kolmen S-kirjaimen maksimikertoimella, ruudulla ei enää taistella, vaan tanssitaan.
Koska Danten taidot ja arsenaali karttuvat hiljalleen pitkin tarinaa, toiminta pysyy uusien temppujen ansiosta tuoreena. Parikymmentä kenttää vie noin kymmenen tuntia, mutta kovemmat vaikeustasot antavat syyn jatkaa mättämistä. Edeltäjiinsä verrattuna DmC on läpihuutokamaa, etenkin, jos erehtyy aloittamaan helpoimmalla vaikeustasolla.
Kun taitopussi on grindattu täyteen, vaihtelua on haettava kevyestä hahmonkehityksestä. Tyylipisteistä jaetaan valuuttaa, jonka voi hassata kykypuuhun. Taitopuun oksilla on jokaiselle aseelle toistakymmentä kombohedelmää, mutta kovin monimutkaisia yhdistelmäliikkeitä pelissä ei ole.
Täyttä ominaisuuskattausta asevarastolle ei ehdi haalia kasaan yhdellä pelikierroksella. Jos arsenaalin haluaa tuunata tappiin asti, helvetti kutsuu santsikeikalle.
It’s Tricky
Vaikka taistelu toimii kuin ajatus, tasoloikka saa toisinaan palan kurkkuun ja kyyneleen silmäkulmaan. Rotkoja ylittelevä Dante putoilee tämän tästä tyhjyyksiin, mutta harhaloikan jälkeen uusintayrityksen saa pientä energiapalkkirangaistusta vastaan.
Demoni- ja enkelivoimat ulottavat lonkeronsa myös loikintaan, kun Dante saa käyttöönsä kaksi tarttumakoukkua, joista taivaallinen toimii liaanina ja pirullinen versio kiskoo tasoja sankarin luokse.
Ketjut ovat kätevä apuväline vastarinnan kurittamiseen, kun tanssiparin voi kiskoa naaman eteen tai teleportata ketjun avulla sinne missä tapahtuu. Kun molemmat koukut yhdistyvät hyppelyyn, peli käy myös harmonikkatreenistä.
Länsiversio japanilaisesta vollotuksesta on juuri sopiva piristysruiske pelisarjalle eikä sotke mitenkään alkuperäissarjan kaanonia. Toimintakuoren alla lymyilevä yhteiskuntakritiikkikin istuu ajankuvaan, vaikka se tarjoillaan ratakiskosta väännettyjen selitysten kera ja ennalta-arvattavan kaavan mukaan.
Jokaisen median huutaessa yt-neuvotteluista, tehostuksista ja uudelleenjärjestelyistä, keinottelijana kunnostautunut pörssipiru on jokseenkin täydellinen valinta toimintapelin pääperkeleeksi. Todellisuuspakoiluun toimintaseikkailu on kerrassaan mainio väline. Kun vastassa on miinusmerkkisten pörssikurssien sijaan näiden ruumiillistumaksi muutettu vihtahousu, kostoretkelle lähtee ihan toisella asenteella.
Vaikka länsi-Dante teutaroi ulkonäkönsä puolesta ihan toisessa pallopuistossa valkotukkaiseen klooniinsa verrattuna, itä- ja länsinäkemystä yhdistää veitsenterävä pelattavuus ja äärimmäisen vauhdikas toiminta.
Älä perkele itke, ota länsikarkki.
Juho Kuorikoski
http://www.devilmaycry.com/
84
