DmC: Devil May Cry

Välitilan vanki

Dante Alighieri on Jumalaisen näytelmän isä, Devil May Cryn Dante teurastaa työkseen demoneja. Danteista on moneksi.

Esiosien tehtailu tunnettuihin pelisarjoihin on 2010-luvun ilmiö. Ninja Theoryn kehittämä uusi Devil May Cry, lyhyesti ja ytimekkäästi DmC, palaa teini-ikäisen demoninmetsästäjä Danten uran alkuun. Hektisen toimintapelin tyydyttävä, sujuva taistelu on säilynyt ennallaan, monet muut asiat eivät.

Suurin muutos kohdistuu päähenkilöön. Dante sai hyvästellä vaaleat kutrinsa ja pitkän punaisen takkinsa. Nyt hän on tummahiuksinen teini, suoraan ihan mistä tahansa amerikkalaisesta nuortensarjasta. Muutos on raivostuttanut sarjan fanit. Minua uusi Dante ei juuri jurpi, vaikka tumma demoninmetsästäjä on mitäänsanomattoman näköinen.

DmC:n tarinasta ei lyhyt testisessio paljon kertonut, mutta tapahtumat sijoittuvat nykypäivään. Dante jumiutuu Limboon, demonien kansoittamaan rinnakkaisulottuvuuteen, jossa unohdetaan logiikan ja fysiikan lait. Limbo tekee parhaansa päästäkseen Dantesta eroon. Hirviöitä sikiää, maa repeilee sankarin jalkojen alla, kun Dante yrittää päästä takaisin normaalimaailmaan.

Jonglöörää demoneilla

DmC:n toiminta ei petä. Dante reagoi ohjauskomentoihin sähäkästi, taistelu rullaa sulavasti ja satunnaiset tasohyppelykohtaukset tuovat mukavaa vaihtelua. Kontrollit, liikevalikoima ja aseistus ovat pääosin tuttuja aiemmista osista. Dante kantaa mukanaan miekkaa, pistooleja, kirvestä ja Osiris-viikatetta. Kaikille aseille tulee käyttöä, demonikatraat eivät kaadu yhdellä ja samalla tempulla.

Yllättävän suuri osa taisteluista käydään ilmassa. Osa demoneista liihottelee taivaalla, jolloin kätevintä on vetää itsensä heittokoukulla kiinni rumilukseen ja palauttaa se maan kamaralle. Vaihtoehtoisesti vihulaiset voi vetää kiinni itseensä ja makoisalla iskusarjalla lähettää ne ilmojen teille. Taitava pelaaja voikin pompotella demoneja ilmassa kuin rumia tennispalloja.

Kun Danten liikkeet alkavat iskostua selkärankaan ja lyöntien ketjutukset onnistua, on jälki näyttävää. Pikkupirut lentelevät sinne tänne, kun Dante jakaa pahaa mieltä isku ja luoti kerrallaan. Vihollislauman viimeisen otuksen kaatuessa herkutellaan hidastuksilla. Tuttuun tapaan taisteluissa menestyminen palkitaan arvosanoilla. Mitä pitempään vastustajia onnistuu kurmottamaan ilman omaan päähän otettuja osumia, sitä komeampi arvosana.

Tasohyppelyosuudet vaativat tarkkuutta, mutta ei niissä otsasuoni räjähdä. Pelasin tehtävää, jossa tavoitteena on tuhota Limbon korkeuksiin sijoitetut turvakamerat. Danten pitää vetää itsensä katolle ja hyppiä tasolta toiselle päästäkseen kameroiden luokse. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta monissa hypyissä vaaditaan Danten kykyjen kanssa kikkailua: tuplahyppyjä, heittokoukkua ja eteenpäin syöksäyttävää enkelisysäystä.

Tyyli hallussa

Uudessa DmC:ssä on rutkasti lupausta. Sujuva mätkintä yhdistyy tyylikkääseen, värimaailmaltaan yhtenäiseen ulkoasuun. Limbon unenomainen ulottuvuus on sekoitus oranssia, ruskeaa, mustaa ja sinistä, jossa mikään ei ole sitä miltä näyttää. Kadut vääristyvät, lattiat rakoilevat ja seinät liikkuvat. DmC tuo monelta osin mieleen parin vuoden takaisen Bayonettan, jossa toiminta, tyylikkyys – tai tyylittömyys, riippuu keneltä kysytään – ja näyttävä ulkoasu löivät kättä hienolla tavalla.

Ninja Theory on saanut jo tärkeimmät palaset paikoilleen, mutta ennen ensi vuoden julkaisua riittää vielä tehtävää. Testisession aikana kamera ei tahtonut pysyä kiivaassa toiminnassa mukana, Dante kadotti liian usein vastustajan näkyvistään. Päähenkilön uudistettu ulkonäkö ja ylimielinen persoona herätti myös ristiriitaisia tunnelmia. Vieraannuttaako uusi Dante Devil May Cry -veteraanit, löytääkö pelisarja uutta yleisöä? Kysymyksiin vastataan ensi vuoden alussa.

Markus Lukkarinen

 PC, PS3, Xbox 360

Ilmestyy vuonna 2013