Vanhan viiksivallun Marion kurmottamiseen kyllästynyt Donkey Kong turmelee uudessa pelissä tuttuja biisejä. Donkey Kongan paras valtti on sen erikoinen ohjain, bongorumpupari.

Donkey Konga on Nintendon ja Namcon yhteistyötä. Sen formaatti on napattu Namcon vain Japanissa julkaistusta ja jo useita jatko-osia saaneesta PlayStation 2 -pelistä Taiko no Tatsujin, jossa rummutetaan perinteisiä japanilaisia taiko-rumpuja.

Paljon yksinkertaisempi ei peli voi olla. Ruudun poikki lipuu punaisia ja keltaisia ympyröitä: kun punainen osuu kohdalle, on tarkoitus paukauttaa oikean puoleista rumpua, keltainen ympyrä tarkoittaa vasenta. Vaaleanpunainen merkitsee lyöntiä molempiin bongoihin samaan aikaan. Suoritus täydentyy oikein ajoitetuilla käsien taputuksilla.

Iskukomennot kulkevat samalla rivillä, mikä lisää vaikeutta ja vaatii värien hahmotuskykyä. Yksittäisten lyöntien lisäksi on lyöntijanoja, joiden kohdalla pistemäärän ratkaisee nopeus takoa rumpua.

Pakettiin kuuluvat bongot ovat peliohjaimeksi kunnioitettavan kokoiset ja sopivat hyvin syliin. Rumpuparin keskiössä on mikrofoni, joka taltioi taputuksen. Valikkopujottelua varten on lisäksi start-nappi.

Oikeiden rumpujen kanssa näillä muovikannikoilla ei ole mitään tekemistä, sillä lyömäsoundi on tuhnu. Oleellista on napauttaa tarpeeksi kovaa, jotta rumpukalvon alla oleva kytkin rekisteröi iskun. Peli sitten muuttaa käskyn ääneksi. Erilaisia ääniä voi ostaa, ja niitä on aina autoista torviin ja peliääniin - ja kakofonia on valmis.

Apinointia

Biisivalikoima on oiva, mutta alkuperäisten artistien puute häiritsee. Kappaleet ovat hiilipapericovereita. Pelaajan bongo-osuus tuo humoristisen särmän lauluihin, mutta se ei istu sovituksiin. Kaunis balladi ja vauhdikas soul kuulostavat kumpikin yhtä kornilta, kun päälle rummuttaa bongoja.

Musiikkipeleille tyypilliseen tapaan Donkey Kongan anti vaihtelee myyntialueittain. Euro-Kongan perusbiisit ovat samat kuin muissakin versiossa, mutta lisenssimusiikin valinnassa on mietitty eurooppalaisia: yleisöä kosiskellaan etenkin brittirockilla ja -popilla, mukana on Supergrassin, Queenin, Take Thatin ja Jamiroquain hittejä. Esimerkiksi japanilaisia anime-hittejä ei siis ole mukana.

Genrekattaus on kuitenkin laaja. Loistovetoja ovat esimerkiksi Brahmsin Unkarilainen tanssi nro 5 ja rock-versio Mozartin Turkkilaisesta marssista. Erikoiset valinnat toimivat paremmin kuin tutut radiohitit. Lattaribiisit ja Nintendon omat tunnarit ovat myös siedettäviä.

Kipaleita on kolmisenkymmentä, ja jokaista kohti on kolme vaikeustasoa. On pettymys, ettei piiloraitoja ole, sillä nyt palkinto jää puuttumaan. Suorituspisteillä voi kyllä ostaa bonuksia, kuten minipelejä ja uusia "soittoääniä", sekä avata kaikkein vaikeimpia biisejä.

Moninpeliä ei kannata yrittää, ellei myös kaverilla ole bongoja, sillä Donkey Konga seisoo erikoisen ohjaimensa varassa. Peruspalikalla soittaminen on jopa vaikeampaa.

Hyvät musiikkipelit perustuvat yksinkertaisiin ideoihin. Paras esimerkki on Dancing Stage, jonka kontrollit ja toiminnot ovat pelkistetyt, mutta josta tekee hauskan sen tanssimatto-ohjain. Pelaaminen käy kuntoilusta. Donkey Konga ei yllä samaan, sillä rummuttaminen tuntuu pyörän keksimiseltä uudestaan. On asioita, jotka eivät muotoa muuttamalla parane. Bongojen paukuttamalla saa kädet kipeiksi, mutta kunto tuskin nousee eikä pelissä opituilla taidoilla tehdä vaikutusta tuttuihin.

Donkey Kongan idea ei ole Nintendon oma eikä toteutuskaan ole perinteikkään pelifirman totutulla tasolla. Valikot ovat hankalat ja mielikuvituksettomat, ja DK Town, jossa suorituspisteitään voi tuhlata, on sekin vain tylsä valikko.