Japanilainen Dragon Quest IX luvattiin tehdä länsipelaajien makuun, mutta onneksi sitä ei huomaa mistään. Dragon Quest maistuu paremmalta kuin koskaan.
Vaikka Dragon Quest aiheuttaa Japanissa massahysteriaa, lännessä suosio on jäänyt laimeammaksi. Ei ihme, sillä Dragon Quest voi olla normipelaajalle kulttuurishokki.
Länsifantasia halutaan vakavana, verisenä ja teräsbikinisenä, joten Dragon Questin aamupiirretyn pirteä, humoristinen ja itseironinen maailma tuntuu kummalliselta. Kun hirviöt ovat mitä tahansa murhanhimoisesta kurkusta tornin kokoiseen demonihirveen, länsifantasiaan tottunutta hirvittää.
Dragon Questin voima piilee satumaisessa draamassa, teräksisessä taistelusysteemissä ja koukuttavassa hahmokehityksessä.
Enkeleitä onko heitä
Dragon Quest IX: Sentinels of the Starry Skies kertoo enkeleistä, jotka pitävät huolta heikommistaan ja keräävät kuolevaisten kiitokset jumalpuulleen Yggdrasilille. Juoniasetelmasta huolimatta tarina ei ole uskonnollista paatosta, vaan enkelit ovat vain yksi rotu muiden joukossa.
Kun Yggdrasilin hedelmät kypsyvät, iskee myrsky, joka heittää sankarienkelin kuolevaisten maailmaan ja levittää fygg-hedelmät ympäri maita ja mantuja. Pelaajahahmo menettää siipensä, mutta näkee yhä kuolleiden henget ja pystyy kommunikoimaan niiden kanssa.
Juoni keskittyy siipien takaisin hankkimiseen ja siihen, kuinka taivaalliset hedelmät vaikuttavat löytäjiensä elämään. Fyggit nimittäin tekevät omistajiensa toiveista totta. Tarinat ovat joskus humoristisia, usein traagisia ja silloin tällöin surullisia, mutta ennen kaikkea mielikuvituksellisia. Päätarina puksuttelee jossain taustalla, kun etualalle nousevat Dragon Quest -perinteen mukaisesti pienet kohtalot.
Kaikki mukaan
Peruskaava on tuttu miljoonasta muustakin pelistä: kyliä, luolia, taistelurumbaa ynnä valtava maailmankartta. Taistelut ovat satunnaisia vain seilatessa, ja purjehtiessakin taistelutiheys on äärimmäisen harva.
Alkumatka harjoitellaan yksinäisellä hahmolla pelimekaniikkaa, mutta jahka pääsee Stornwayn kaupunkiin asti, avautuu iso osa uudesta sisällöstä. Kaupungin majatalossa luodaan muut ryhmän jäsenet ja valitaan niille sopivat ammatit kuudesta vaihtoehdosta, jotka vaihtelevat soturista varkaan kautta pappiin ja maagiin.
Alltradesin luostarissa hahmojen ammattia voi vaihtaa vapaasti, ja sivutehtävistä saa avattua käyttöön myös erikoisammatteja, kuten samoojan, taisteluvelhon tai gladiaattorin. Opitut taidot eivät siirry ammatista toiseen, vaan ainoastaan taitopisteillä ostetut kyvyt säilyvät, joten ammattisysteemi ei ole yhtä monipuolinen kuin sarjan kuudennessa ja seitsemännessä osassa nähdyt.
Stornwayssa aukeaa myös moninpeli. Siitä eteenpäin koko tarinan voi pelata moninpelinä neljän hengen voimin. Moninpeli toimii hämmentävän hyvin. Jokainen pelaaja voi juoksennella missä tahansa päin maailmaa oman pään mukaan, ja mukaan voi hypätä missä vaiheessa juonta tahansa. Myös poistuminen takaisin omaan yksinpeliin onnistuu aina.
Yhden pelaajan joutuessa taisteluun, voivat muut jatkaa omia juttujaan tai lyöttäytyä mukaan rähinään. Tavaroita saa vaihdella pelaajalta toiselle vapaasti, varusteita lukuun ottamatta. Yhtä onnistunutta moninpeliä en ole DS-roolipelissä nähnyt ikinä.
Ison miehen nukkeleikit
Hahmojen ulkonäköön voi vaikuttaa entistä enemmän, sillä kerrankin varusteiden vaihdot myös näkyvät hahmoissa. Kuteita löytyy hirvittävän paljon, pelkästään kauppiailla on tarjolla jos jonkinlaista asustetta. Nettiin yhdistämällä saa ladattua viikoittain vaihtuvan kattauksen erikoisasuja, ja kasista tutulla alkemialla saa vanhoja rääsyjä paranneltua tai luotua kokonaan uusia.
Netin kautta ladataan myös uusia sivutehtäviä. Internetin syövereistä saattaa saapua Stornwayn majataloon sarjan aiemmista osista tuttuja julkkiksia. Jo ilman ladattavaa sisältöäkin sivutekemistä on tolkuttoman paljon. Pelkästään hahmojen rukkaaminen ja mikromanageroiminen on todella addiktoivaa puuhaa, kiitos vapaan ammatinvaihtojärjestelmän, mutta sen lisäksi alkemia-aineiden metsästys osoittautuu armottoman koukuttavaksi.
Sivutehtävät ovat yksinkertaisimmillaan hakkaa x määrä ölliäistä -rutiinikeikkoja, mutta haastavammat tehtävät vaativat jo tarkkoja manöövereitä taisteluissa ja oikeiden kykyjen hallitsemista. Sieltä täältä löytyy aarrekarttoja, joiden vihjeitä seuraamalla paljastuu bonusluolastoja.
Hurjan humoristiseen Dragon Questin maailmaan on saatu niin huiman paljon kaikkea kivaa koettavaa, että pienemmät miinukset meinaavat unohtua kokonaan. Vajavaisuudet tosin ovat koko sarjan helmasyntejä. Musiikit toistavat itseään armotta, sillä eri kappaleita ei pelissä ole liiaksi asti, ja seikkailu etenee ajoittain turhan leppoisasti. Todellisiksi peli-ilon pilaajiksi ei kummastakaan ole.
Harvassa DS-pelissä on saatu yhtä suuri määrä koukuttavaa pelattavaa ja onnistunut moninpeli ympättyä yhteen. Kun yksin- ja moninpeli soljuvat yhtä toimivasti, on pelaajasta itsestään kiinni kumpana kokemuksena haluaa Sentinels of the Starry Skiesin nauttia.
Harvassa ovat ne pelit, joissa huumori on oikeasti hauskaa. Vaikea siinä on olla röhähtämättä, kun tapaa matkoillaan tuupertuneen tutkimusmatkailija Cristopher Collapsusin.
Lännen lohikset
Dragon Quest vältteli julkaisua Euroopassa pitkään, vaikka osat 1–4 ja 7 saatiin Amerikkaan Dragon Warrior -nimellä. Vanhalla mantereella sarja julkaistiin jo kahdenkymmenen vuoden päästä ykkösosan ilmestymisen jälkeen, kun vuonna 2006 kahdeksas osa The Journey of the Cursed King (Pelit 5/2006, 92 p) ilmestyi. Cursed Kingiä löytyy edelleen halpalaareista ja netin huutokaupoista, joten PS2:n omistajien kannattaa ehdottomasti tutustua yhteen konsolin helmistä.
Dragon Quest käväisi Euroopassa tosin jo vuonna 1999, kun Gameboy Colorille ilmestyi pääpelin sivuhaara Dragon Warrior Monsters -hirviöfarmipeli. Monstersin pointtina oli Dragon Questin hirviöiden nappaaminen ja kouluttaminen. Peli jäi ilmestyessään pienen piirin huviksi, eikä sitä löydy nykyisin käytännössä mistään.
Vuosikymmen myöhemmin sarjan tilanne on jo paljon valoisampi, myös Monsters-sivusarjan kohdalla. Dragon Quest Monsters Joker saatiin DS:lle ihan kunnon julkaisun siivittämänä, ja grafiikka on kasin jälkimainingeissa muodikkaan kolmiulotteista. Pelinä Joker ei pärjää oikeille Questeille, mutta on faninäkökulmasta ihan toimiva viihdepala. Hirviönälkäisille Jokeria löytyy hyvin, ja onpa Joker 2 julkaistu jo Japanissa, joten eiköhän se lännen buumin mukana pohjolan perukoillekin saada.
Wiille on Dragon Quest Swords: The Masked Queen and the Tower of Mirrors (Pelit 8/2008, 80 p), joka yhdistää Dragon Quest -kaavan miekanheilutteluun. Peli oli armoton putki, mutta suurempi ongelma on liiketunnistuksen suurpiirteinen toimivuus. Pelimekaniikka oikein huutaa Motion Plus -päivitystä. Swords on nykyisin alelaarien ja huutokauppojen vakikasvo.
Vanhat Dragon Questit ovat parhaimmillaan japskiretroilijan unelmakoneella Nintendo DS:llä. Osat 4–6 julkaistiin käsikonsolille uudella pelimoottorilla ja muilla parannuksilla vahvistettuina. Nelonen ja vitonen on saatu Eurooppaankin jo viime vuonna.
Etenkin vitonen eli Hand of the Heavenly Bride on tarinallisesti aivan koko sarjan kärkeä. Harvassa pelissä käsitellään tarinan kantavina teemoina niinkin tärkeitä asioita kuin kasvaminen ja vanhemmuus. Pelit katosivat kauppojen hyllyiltä hämmentävän nopeasti, mutta käytettynä niitä näkee aina silloin tällöin.
91
