Dragonheart: Fire & Steel – Lisenssoituja louhikäärmeitä

Jo viime vuoden kesällä Yhdysvalloissa ensi-iltansa saanut fantasialeffa Dragonheart on poikinut tyypillisen leffalisenssipelin: tasohyppelyn. Itse elokuvan pitäisi tulla Suomessa ensi-iltaan joskus kevään kuluessa. Eniten leffaa on kehuttu sen hienoista lohikäärmetehosteista (yllätys, yllätys) ja lohikäärmeen äänestä, josta huolehtii Sean Connery.

Pelin heiveröisenä taustatarinana paha Einon on kaapannut vallan ja tapattaa talonpoikia. Niinpä hyvä ritari Sir Bowen tarttuu säiläänsä ja ryhtyy hyppimään ja pomppimaan asiat oikealle tolalleen. Einonin apuna on tietysti joukko lohikäärmeitä, sillä eihän peliin muuten olisi saatu ängettyä nimen vaatimia tulensyöksijöitä.

Tasohyppelynä Dragonheart on melko köykäinen tekele. Sir Bowenia ohjataan halki tylsien ja melko helppojen kenttien. Tasot ovat huonosti suunniteltuja, ja suurin osa peliajasta kuluu sankarin ravatessa eteenpäin tasaisella maalla hakaten eteentulevia barbaareja ja tierosvoja. Silloin tällöin eteen ilmestyy useammassa tasossa olevia luolastoja tai puihin rakennettuja tasanteita. Välillä päästään myös lentämään lohikäärmeellä, mutta moinen lepattelu ei paljon peliä piristä. Bowen voi alun miekan lisäksi käyttää muun muuassa jousipyssyä, mutta eri aseet eivät ole tarpeeksi mielenkiintoisia.

Vastustajat ovat mitäänsanomattomia sotilaita, mutta aina tason lopussa sankari joutuu voittamaan paikan lohikäärmeen. Tämä lohhari ei sitten olekaan mikään helppo pala, ja peli loppuu aivan liian helposti. Onneksi sentään tasojen välillä voi tallentaa. Koko tason kahlaaminen uudestaan pelkän loppuhirviön tappamisen takia alkaa pian kyllästyttää. Peli jakelee myös tasoille salasanoja, mutta näiden käyttäminen on tuskaisen hidasta, sillä pitkä koodi on pakko valita kirjain kerrallaan hankalasta valikosta. Tasojen välillä sankari voi ostaa kaupasta lisäelämiä ja erilaisia aseita.

Dragonheart näyttää keskinkertaiselta, mitä nyt pari tasoa eroaa muista selvästi edukseen. Myös muutamat loppulohikäärmeistä ovat kaunista katseltavaa. Animaatio on sulavaa, vaikka peliä pyörittäisi ikkunassa Windows 95:n alla. Liikaa muita ohjelmia ei tosin kannata haaveilla ajavansa samaan aikaan.

Pelin paras puoli on ehdottomasti sen musiikki. Mahtipontinen ja vaihteleva klassinen luo aivan omanlaisensa tunnelman, jota ilman ei peliä varmaan jaksaisikaan vääntää. Musiikki tempaa mukaansa niin, että varsinainen peli lähes unohtuu taustalta häiritsemästä. Itse asiassa musaa voikin kuunnella myös erikseen, sillä se on levyllä puhtaana audiona.

Kaiken kaikkiaan Dragonheart ei jaksa sytyttää, sillä maailma on täynnä parempia tasohyppelyitä. Peli on liian tasapaksu ja toimintapelien tarvitsema vaihtelu jää olemattomaksi. Pelkkään samannäköisten otusten mättämiseen kyllästyy nopeasti.

Tapio Salminen

Tasapaksu tasohyppely.

60

Alien Trilogy

Probe Entertainment/Fox Interactive/Acclaim

Dos

Versio: 1.0

Minimi: 486, 8 Mt RAM, SVGA, CD-ROM 300 kt/s, hiiri

Äänet: yleisimmät äänikortit

Kiintolevy: 2 Mt

Moninpeli: IPX

Testattu: P100, Stealth 64 2 Mt VRAM PCI, 16 Mt, SB 16, CD-ROM 450 kt/s

Muukalaisvaltainen sokkelohelvetti

Alkuperäisestä Ridley Scottin ohjaamasta Alien-mestariteoksesta alkanut Alien-leffojen sarja on kohta saamassa neljännen osansa. Fox siirsi alienit taas peliksi, tällä kertaa kolmiulotteiseksi räiskinnäksi.

Alienien maailmaa kiehtovampaa ympäristöä ei voi helposti kolmiuloitteiselle toimintapelille keksiä. Itse muistan elävästi nähneeni System Shockin ilmestymisen aikaan märkiä unia samaisen pelin enginellä toteutetusta Aliens-toimintaseikkailusta. Ja kyllä Alien Trilogy saakin pelaajan jähmettymään kauhusta.

Pelin taustatarina muistuttaa hieman Aliens-elokuvan juonta. Sankari on avaruusmerijalkaväen sotilas, joka saapuu tutkimaan siirtokuntaa, josta ei kukaan ole kuullut muutamaan viikkoon. Alien Trilogyn ensimmäinen isäntä, PlayStation, ei juuri tällaisten pelien runsaudenpulasta kärsi, mutta miksi PC-käännös?

Alien Trilogy on nimittäin jälleen yksi niistä kiljoonista Doom-klooneista, joita pelibisneksen perässähiihtäjät yhä kehtaavat lykätä markkinoille muka uusina ja käänteentekevinä. Eihän varsinaisessa ideassa loppujen lopuksi vikaa ole, mutta toteutukseen voitaisiin edes kerran kiinnittää hieman huomiota, sillä Dukeen, Doomiin ja Quakeen tottunut PC-pelaaja ei tämän tasoista peliä sulata.

Sankari ravaa halki toinen toistaan samannäköisimpien käytävien säälittävä 9 mm puoliautomaatti kourassaan. Muut aseet eivät paljon päivää kirkasta, sillä saatavilla ovat haulikko, pulssikivääri, edellisen aseen raskaampi malli (siis se, jota elokuvissa käytetään gyro-mountilla) ja viimeisenä kiinnostuksen kohteena liekinheitin. Itseäni kietoi etenkin ajatus räiskiä alieneita pulssikiväärillä, mutta valitettavasti aseissa ei vain yksinkertaisesti ole tarvittavaa munaa. Doomin Aliens-versio oli paljon hauskempaa pelattavaa.

Vastustajien pitäisi sitten varmaan viimeistään pelastaa koko peli, eikö? Väärin. Pelaajaa vastaan syöksyvät pääasiassa face-huggerit ja täyskasvuiset alienit. Molemmat osaavat vipeltää vain lattiaa pitkin, mikä vie paljolti mehuja pelin mahdollisesta painostavuudesta. Kun koko homma on vielä viimeistelty todella karulla grafiikalla, ei kokonaisuudesta tule kuin vihaiseksi.

Äänipuoli toimii osittain, sillä jännitystä itsessään nostattava musiikki on pelin parasta antia. Tehosteet onkin sitten unohdettu omaan arvoonsa, ja peli kuulostaa todella räkäisen kuolleelta. Jopa elokuvasta tuttu liiketunnistin on onnistuttu pilaamaan huonon äänenkäytön avulla.

Ei voi kuin ihmetellä, miten Acclaim voi kuvitella jonkun ostavan tällaista sontaa. Alien Trilogy olisi ollut vanhanaikainen, ruma ja tylsä peli jopa originaali-Doomin julkistuksen aikaan. Älä anna hyvien elokuvien nimen huijata itseäsi, vaan kierrä tämä rumilus mahdollisimman kaukaa.

60