Vaikka joskus tuntuu, että Square Enix tunnetaan vain nappisilmäropeista, firma tekee paljon muutakin. Drakengard on varovainen kurkistus toimintapelien puolelle.

Roolipelitalo Square Enixin yritykset rikkoa genrerajoja ovat jääneet vaillinaisiksi, sillä Squaresoftin futis- ja kaahailuvirityksistä ei ole jäänyt kotiin kerrottavaa. Räiskinnän- ja mätkinnäntäyteinen Drakengard on luonteva, mutta riskejä kaihtava yritys vallata yhden yleisön palvelijalle uutta alaa.

Drakengardin perusta on turvallisessa roolipelimatematiikassa kokemuspisteineen ja tasoineen. Taikavoimilla ja miehenmittaisilla miekoilla käytävät taistelut muistuttavat Final Fantasy -sarjassa nähtyjä, mutta Drakengardissa kaikki tapahtuu tosiajassa.

Sinetinvartijat

Lohikäärmeet valtaavat taivaan ja maa punertuu hurmeesta, kun paha Imperiumi ottaa yhteen poljettujen kansojen muodostaman Liiton kanssa. Pelin keskushenkilöitä ovat sisaruspari Furiae ja Caim. Furiae vartio neljää sinettiä, joiden avaamisen kerrotaan tuovan pelastuksen ihmiskunnalle. Caimin on tarkoitus suojella siskoaan ja sinettejä Imperiumilta.

Mutta Caim haavoittuu kuolettavasti. Pelastaakseen henkensä hänen on solmittava sopu lohikäärmeen kanssa, vaikka samanlainen teurasti aikoinaan sisarusten vanhemmat. Sopimus maksaa Caimille paitsi kunnian myös puhekyvyn liittäen soturin ja lohikäärmeen kohtalot lähtemättömästi yhteen.

Tönkön hurmoshenkisen dialogin alta paljastuu aidosti kiinnostava tarina. Hahmoissa on särmää, esimerkkinä Caim, jota perinteisestä hyviksestä poiketen ajaa pikemminkin viha kuin velvollisuudentunto.

Kerronta hieman tökkii, sillä seikkailussa näytetään minuuttikaupalla upeaa videomateriaalia ja pätkien juonenkuljetusta paikataan tekstiselostuksilla. Keskustelut on onneksi äänitetty kokonaisuudessaan, joskin näyttelijöiden imelyydelle vetää vertoja vain itse lähdeteksti.

Kloonisodat

Drakengard yhdistää kahden pelin ideat yhteen. Lohikäärmeen selässä suihkiminen tuo mieleen Segan Panzer Dragoon -saagan ja jättimäiset taistot maan kamaralla muistuttavat Koein muinaiseen Kiinaan sijoittuvaa Dynasty Warriors -mättöä. Esikuvat on kloonattu huolella ja kokonaisuus on toimiva, mutta ei järin omaperäinen.

Lohikäärmeen kyytiin voi hypätä milloin vain ja kun yläilmoissa liitely alkaa huimata, voi liskon käskeä maahan. Peliaika jakautuu siipeilyyn ja jalkapatikkaan, mutta vetävimpiä tehtäviä ovat massiiviset taistelut, joissa yhdistyvät molemmat pelimuodot.

Massiivisissa taisteluissa lohhari tekee isommastakin armeijasta grillijuhlan, mutta lisko on myös kookas kohde vastaiskuille. Tuhotyöstä tekee itselleen helpomman opettelemalla niin lähi- kuin ilmataistelun metkut. Taisteleminen on yksinkertaista huitomista, jossa strategiaa leikkiin tuo vihollisten silkka määrä. Viholliset hyökkäävät ryhmissä, ja kun joukon johtajan kaatuu, hajaantuu koko porukka.

Kentissä ja vihollisarmeijoissa on kokoa, mutta tekniikka ei ole tehtävän tasalla. Grafiikkamoottorin potku ei riitä piirtämään tannerta horisonttiin asti, vaan sumu leikkaa näkökentän lyhyeen. Etenkin maata viistäen lennettäessä heikko näkyvyys on todellinen haitta, mutta tekniikkamurheet haihtuvat sitä myötä kun stratosfääri lähestyy. Ilmassa edes kamerasta ei ole suurempaa haittaa, vaikka maalla kunnon kuvakulmaa saa rukoilla.

Sotanäyttämöjen koko kostautuu tekniikan takkuilun ohella vaihtelun puutteena. Maisema on aakeeta laakeeta. Joet, metsät ja vuorenseinämät rajoittavat liikkumista, mutta sen kummempaa taktista aspektia maastonmuodoissa ei ole.

Drakengard on imenyt kliseitä kuin musta aukko valoa, mutta viihdyttää silti. Ilo on kaiken kukkuraksi pitkäikäinen, kun kerran tahkotut tehtävät voi suorittaa salaisuuksien ja kokemuspisteiden toivossa uudestaan, parhaimmillaan mittavaksi kertyvästä asearsenaalista puhumattakaan. Suurimmat ongelmat ovat kamerassa, mutta niin toimintapeleissä aina.