Final Fantasyista ja muista hyvistä roolipeleistään tunnettu Squaresoft julkaisi ensimmäiseksi autopelin PS2:lle. Oliko tuloksena klassikkokaahaus?
Driving Emotion Type-S piti saada kiiruusti Japanin markkinoille viime kevään pelipulaa pelastamaan. Lopputulos oli odotetusti ristiriitainen: ruutunäkymiä kelpasi kyllä katsella mutta auton tiellä pitäminen edes yhden kierroksen ajan paljastui melkoiseksi haasteeksi.
Escape ja Squaresoft ovat saaneet viritellä PAL-versiota liki vuoden ajan lisää. Ajotuntumaa on onneksi helpotettu tuntuvasti. Nyt auto pysyy tiellä ensi kierroksesta alkaen, joten kynnys ei kohoa kymmenen metrin korkuiseksi. Helpoksi peliä ei voi edelleenkään haukkua.
Pysykööt lestissään
Moni on kehottanut Squaresoftia pysymään lestissään, sillä roolipelien tekijänä pelitalo on parhaimmillaan. Final Fantasyjen lisäksi firma on kuitenkin ehtinyt julkaista muutaman laadukkaan mätkinnän ja yhden PSonen parhaista perusräiskinnöistä, Einhänder. Niinpä Squaresoftilta on lupa odottaa myös klassikkokaahausta.
Driving Emotion Type-S ei ole itse asiassa Escapen ja Squaresoftin yhteistyön ensimmäinen ajopelihedelmä. Japanin kummajaiseksi jäänyt roolipelipiirteillä piristetty Racing Lagoon jäi kuitenkin mieleen lähinnä omituisista, liukkaista kontrolleistaan.
Tietyllä tavalla Squaresoft ja Escape jatkavat valitsemallaan tiellä. Driving Emotion Type-S:n ajotuntuma on kauniisti sanottuna persoonallinen. Japanin versio oli omituista geelivellikaahausta yltiöherkin WipEout-kontrollein. Kaiken lisäksi autoa ei meinannut saada millään kulkemaan suoraan eteenpäin. PAL-version ajotuntumaa on onneksi hiottu länsimaiseen makuun sopivammaksi, mutta edelleen se on poikkeuksellisen herkkä. Toisaalta tämä tuo peliin oman haasteensa. Miksi ihmeessä kaikkien ajopelien pitäisi tuntua Gran Turismolta?
Kontrollit oppii suhteellisen nopeasti, mitä toki saattoi helpottaa puolen vuoden takainen harjoittelu import-versiolla. Todellista haastetta kaipaava voi valita Simulator-moodin, jolloin kontrollien pitäisi vastata oikeaa autolla ajoa. Tosiasiassa auton tiellä pitäminen muuttuu tuolloin melkoiseksi hasardihommaksi.
Pääpelin kutsu
Driving Emotion Type-S:n pääpeli on Arcade Type-S, jossa kisataan viittä vastustajaa vastaan kerrallaan. Kullakin radalla ajetaan kaikkiaan neljä kertaa ja vain voitto vie seuraavaan koitokseen. Pelin edetessä vastaan tulee nopeampia autoja ja kaasujalkaa kipakammin kurittavia kuskeja.
Menestys avaa uusia ratoja ja tuo talliin entistä ehompia palkintoautoja. Rahaa ei kerätä eikä varaosia ostella, mitä voi pitää vaihteluna. Pelin rakenne on sukua kolikkopelikaahaukselle, varsinkin kun oletuskierrosten lukumäärä on vaivaiset kaksi. Ajotuntuma on kuitenkin enemmänkin simulaatiohenkinen, mikä aiheuttaa hienoisen ristiriidan.
Valittavana ovat tutut peruspelivaihtoehdot eli jaetun ruudun kaksinpeli ja aika-ajot. Ajokouluun ajatukset vieviä tarkkuustehtäviä on ratkottavana niitäkin. Haasteena voi olla esimerkiksi keilojen välistä pujottelu mahdollisimman nopeasti. Järin hauskaa moinen ei ole, mutta tiukan aikarajan alittaja palkitaan onneksi uusilla bonusautoilla.
Radat ovat vaihtelevia. Mukana on maalaismaisemia, oikeita kilparatoja (Suzuka ja Tsukuba) sekä sutjakkaa kaupunkikaahausta West Coast -radalla. Pääosin kisat käydään asfaltilla mutta mikään ei estä koukkaamasta mullikon kautta. Joillakin radoilla menestyksen syrjään pääsee itse asiassa parhaiten kiinni turvautumalla todella persoonallisiin ajolinjoihin. Mekaanikonalut voivat säätää autot kullekin radalle sopiviksi.
Ratatapahtumia voi katsella niin auton takaa kuin kuskin silmin. Viime mainitussa näkyy tällä kertaa myös kojelauta ja kuskin levottomat kädet. Tuulilasin läpinäkyvyys on toteutettu hienosti heijastuksia hyödyntäen.
Japanin painoksesta poiketen kameran saa kiinnitettyä etupuskuriin, mikä tuo tien lähemmäksi ja nostaa vauhdintunnetta huimasti. Kaiken lisäksi auto pysyy tällöin huomattavasti paremmin hyppysissä kuin vaikkapa kuskin näkövinkkelistä käskytettynä. Auton takaa kisatapahtumia ei juurikaan viitsi seurata, sen verran pliisulta oman auton piirteet näyttävät.
Anita Välkkyy
Kokonaisuutena Driving Emotion Type-S:n grafiikka on ammattitaitoista työtä. Öiset radat ovat jälleen kerran verkkokalvojen suosikki. Ruutu päivittyy jouhevasti eikä häiritseviä sumutuksia näy jaetun ruudun kaksinpelissäkään, vaikka siinä vauhtia on jouduttu hieman karsimaan. Tarkkasilmäinen näkee jälleen kerran väriseviä pikselireunoja, jotka vievät kuvalliselta annilta parhaan terän.
Autot kuulostavat autoilta ja musiikki on sitä samaa höttöä mitä originaalissakin, eikä innosta suuriin suitsutuksiin.
Huolella tehty PAL-konversio on mieluinen yllätys. Vaikka siloisempaa ruudunpäivitystä tuovaa 60 hertsin optiota ei ole tälläkään kertaa valittavissa, meno on silti aivan yhtä maittavaa kuin Japanin-painoksessa. Surureunojakaan ei ole tunnelmaa pilaamassa. Toivottavasti muutkin pelifirmat kuin Squaresoft ja Tecmo oppivat tarpomaan PAL-versioinnin rämeiköissä.
Parasta Driving Emotion Type-S:ssä on sen sopivan hikinen vaikeustaso. Johtoon on hankala päästä ja pieninkin erhe pudottaa sijoituksen salamannopeasti häntäpäähän. Ohjainta puristaa parhaimmillaan rystyset valkoisena. Osasyynä tähän ovat varmasti erikoiset kontrollit, jotka pakottavat ajamaan keskittyneesti kieli keskellä turpavärkkiä.
Pelattavaa piisaa sitäkin, eikä ohjaimesta meinaa malttaa päästää irti kun siihen kerran on tarttunut. Ykkössija on saatava plakkariin ennen virtanäppäimen haromista.
Emootiot hakusalla
Vastustajien ajolinjat kummastuttavat. Vaikuttaa aivan siltä kuin ne latautuisivat suoraan rompulta valmiiksi ennen kisaa. Tämä johtaa ennalta-arvattaviin hetkiin etenkin kilpailun ensi metreillä. Raivostuttavaa on sekin, että vastustajat ajavat aina tietyn radanpätkän hirmuisen nopeasti ja jarruttelevat vastaavasti toisessa kohtaa kiihdyttääkseen taas loppusuoralla yltiöpäiseen menoon.
Kilpailijat jäävät väkisinkin elottomiksi ja persoonattomiksi, eikä peli imaise mukaansa sellaisella intensiteetillä kuin esimerkiksi Codemastersin Touring Car -PSone-klassikot, joissa viholliskuskit reagoivat ratatapahtumiin niin kuin niihin kuuluu reagoida. Todelliset emootiot jäävät siis vieläkin kokematta.
Vaikeustasokaan ei ole täysin tasapainossa. Yhdellä radoista vastus on muita löysempi. Tämä johtaa nopeasti hekuma-autoarmadaan ja pelin hetkelliseen helpottumiseen.
Ongelmistaan ja kummallisuuksistaan huolimatta Driving Emotion Type-S:ää pelaa mielellään. Vakavasti otettavat PS2-kaahauspelit ovat harvassa ja Squaresoftin kaahaus toimii edes jonkinlaisena ensiapuna viivästyksistä kärsivää Gran Turismo 3:sta odotellessa. Autot ovat sentään "oikeita" ja ihan haluttavia ja niitä voi kerätä talliinsa melkoisen nivaskan. Japanin ihmeiden Subarujen, Toyotojen, Mazdojen ja Mitzubishien lisäksi ahkera pääsee Bemarin, Alfa Romeon, Porchen ja jopa Ferrarin kyytiin. Ei muuta kuin mono käteen ja menoksi.
80
