Luulisi, että kun ihminen saa huomattavan osan elannostaan elokuvia katsomalla, ei olisi syytä valittamiseen. Ei olekaan, noin yleisesti ottaen, mutta viime aikoina on minua vaivannut melkoinen taisteluväsymys.
Lähes jokainen leffa oikeassa elokuvateatterissa on vielä ollut siedettävä kokemus, mutta telkkari ja VHS-kasetit ovat saaneet aikaan paria poikkeusta lukuunottamatta ainoastaan väsyneitä haukotuksia. Ei jaksa, ei innosta, ei viitsi.
Kriitikko narisee
Ensinnäkin tv-kanavat lähettävät elokuvia miten sattuvat. Versio voi olla mikä tahansa, eikä mikään pilaa hyvää jännäriä niin totaalisesti kuin äkkiä ruutuun pöllähtävä hampaidenvalkaisuainemainos. Lisäksi leffa tungetaan lähes aina väkisin telkkariruutuun, jolloin siitä jää jopa puolet näkemättä. Ainakin meilläpäin jokaisen tv-leffan kuva värisee enemmän tai vähemmän. Jos ne eivät muuta kiusaa keksi, joku vääntää lähetysstudiossa stereokanavat väärinpäin.
Myönnetään, edellinen on vain tekniikkaa, mutta elokuva on hyvin tekninen taiteenlaji. Ei kuuluisa taidemaalauskaan vaikuta kovin kummoiselta, jos siitä näkee valokuvan, jossa on värit pielessä ja kuvasta näkyy vain keskimmäinen puolikas.
Entäs sitten nämä VHS-kasetit? Kömpelöitä ruppanoita, jotka perustuvat 1970-luvun tekniikkaan. Kaikki telkkarin tekniset kompromissit koskevat myös VHS:ää. Lisäksi kasetit ovat isoja, niitä saa kelailla minuuttikaupalla löytääkseen haluamansa ja aika ja jokainen katsomiskerta syö nauhanlaatua. Tilaakin mokomat vievät. Eräskin tv-kriitikko joutuu muuttamaan aina 5000 kasetin välein isompaan kämppään. Ei paljoa naurata.
Tämä oli siis tilanne tämän kriitikon kohdalla. Ammatillisesta kriisistä ei ehkä voida puhua, mutta elokuvaväsymyksestä ainakin. Keskinkertainen elokuva näytti huonommalta teknisten vastoinkäymisten vuoksi, eikä hyväkään näyttänyt niin hyvältä kuin piti.
Pieni hopealätty
Taisi olla tämän vuoden alkupuolella, kun alkoi tapahtua. Tekniikasta lapsen lailla innostuvat nörttikaverit alkoivat kantaa tapaamisiin CD-levyjä, joilla kuulemma olikin elokuvia. Paskat nämä mitään CD-levyjä, vaan kyse on DVD:stä, he selittivät. Tallennustekniikka on kuitenkin digitaalinen kummassakin systeemissä, minua valistettiin.
Muistelin juuri silloin kuolemaa tehneiden laserkuvalevyjen kohtaloa ja naureskelin, että mitähän ne Japanin insinööriveijarit seuraavaksi keksivät. Jo kesällä oli kuitenkin selvää, että DVD on se seuraava kuvantallennustekniikka. Kyse oli vain siitä, kuinka nopeasti DVD-laitteet päätyvät tavalliseen kotiin.
Yhdysvalloissa läpimurto on jo tapahtunut ja muun maailman odotetaan tulevan 1,5 vuotta jälkijunassa. Jenkkilästä löytyy DVD:llä jo tuhansia elokuvia ja muita ohjelmia ja lisää tulee satoja joka kuukausi.
Syksyllä tilanne alkoi olla jo epätoivoinen. Kavereilta oli mahdotonta lainata elokuvia, kun he lyhenteen VHS kuulleessaan vain nauroivat räkäisesti tai puistelivat päätään ymmärtäväisesti (vai olikohan se sääliä?).
Ei auttanut mikään. Oli hankittava oma DVD-laite. Neljä tonnia siihen paloi, mutta koska elämässä ei kuitenkaan ole sen kummempia menoeriä kuin asuntolaina, ruoka ja esikoislapsi, niin antaa palaa vaan. DVD-laitteen saa kuitenkin halvemmallakin, jopa alle kolmella tonnilla.
Pelkästä raudasta en toki neljää tonttua maksanut. Siihen hintaan tuli myös modifiointi, joka vaatiikin hieman selittämistä. Maailma on jaettu kuuteen eri DVD-alueeseen. Jokaisella levyllä on maakoodi (no, melkein jokaisella), eikä esimerkiksi Suomessa ostettu laite osaa toistaa Amerikasta hankittuja DVD-elokuvia. Tai paremminkin ei halua. Ellei koneeseen sitten tehdä tätä modifiointia, jonka jälkeen laite ei enää maakoodeista välitä. Modifiointiin ei kannata kämmäkouran itse ryhtyä ja se vie laitteelta myös takuun. Monet firmat myyvät kuitenkin valmiiksi modattuja vehkeitä ja antavat niille omasta pussistaan yleensä vuoden takuun.
Miksi sitten moiset koodit, kun jokainen vähänkin vakavampi elokuvan harrastaja hankkii kuitenkin modatun laitteen? Siksi, että Yhdysvaltain viihdeteollisuus haluaa suojella bisneksiään. Jos Pekalla on uusi Iso-Arskan vauhtiseikkailu jo kotonaan DVD:llä, niin eihän hän sitä enää elokuviin katsomaan mene. Tai menee, jos hän on ihan oikea elokuvafani, mutta Hollywoodin logiikka kulkee toisin.
Omassa lähipiirissäni hankitaan alue 1:n jenkkilevyjä noin kymmenen kertaa useammin kuin eurooppalaisia alue 2:n lättyjä. Netin kautta tilattuna elokuvat maksavat yleensä 15-21 taalaa (molemmin puolin satasta), kun taas ne pari sataa kotimaista virallista julkaisua maksavat yleensä 139-159 mk. Hintojen pitäisi tulla pian alaspäin. Suomalaisilla DVD-laitteilla voi toki katsoa esimerkiksi Iso-Britannissa julkaistuja alue 2:n levyjä, joissa usein onkin valittavana myös suomenkielinen tekstitys.
Ylimääräistä hubaa
DVD-levyä kannattaa ajatella yleisemmin multimediana, ei vain elokuvatallenteena. Otetaan esimerkki. Mainion scifi-elokuvan Dark City alue 1:n DVD:ssä on tarjolla muun muassa itse leffa sekä valkokangas- että koko ruudun täyttävänä versiona, dubbaus löytyy ranskaksi ja tekstitys englanniksi, ranskaksi ja espanjaksi. Lisäksi näyttelijät ja ohjaajat esitellään erikseen, osa heistä filminäytteiden kera.
Elokuvan voi katsoa myös siten, että sitä kommentoi läpi koko leffan ohjaaja ja muut tekijät tai arvostettu elokuvakriitikko Roger Ebert. Tarjolla on myös silkkaa tekstiä, jossa Dark Cityä verrataan Metropolis-klassikkoon. Myös sarjakuvakäsikirjoittaja ja kirjailija Neil Gaiman pääsee kehumaan Dark Cityä. Levyltä löytyy lisäksi alkuperäinen valkokangastraileri ja Shell Beach -peli, jota en osaa kylläkään pelata.
Koska DVD on digitaalinen media, tarjolla on myös kohtausluettelo, josta voi suoraan valita haluamansa katsomiskohdan. Samasta syystä hidastuksissa, nopeutuksissa tai pysäytyskuvissa ei ole lainkaan häiriötä. Kuvaa voi jopa zoomata lähemmäksi.
Levyiltä voi löytyä esimerkiksi poisjääneitä kohtauksia tai vaihtoehtoisia loppuratkaisuja. The Making of -dokumentit ja kaikenlaiset haastattelut ja käsikirjoitukset ovat myös hyvin yleisiä. Vaihtoehtoiset kuvakulmat tekniikka myös mahdollistaa. Niihin en kyllä itse ole vielä törmännyt.
Mutta tuo kaikki on vain tekniikkaa. Pääasia on, että vihdoinkin ihan tavallinen ei-rikas ihminen pystyy katsomaan elokuvat omassa kotonaan siinä muodossa kuin on tarkoituskin. Ja juuri tämä pelasti elokuvakriitikon ja on pelastanut myös monta ihan tavallista elokuvan ystävää. Kun on kerran DVD:hen tutustunut, VHS tuntuu siltä, mitä se oikeastaan onkin: menneen talven lumilta. Yksi etu VHS:llä ainakin toistaiseksi kuitenkin on: sillä voi nauhoittaa tv-ohjelmia.
Joten joulupukille kirjoittamaan siitä ja nopeasti. Ensi vuoden jouluna DVD:stä tulee koko kansan suosikki ja kunnon leffanörtti kulkee aina etuajassa. Myös Playstation 2 tukee DVD-tekniikkaa ja sillä voi katsoa elokuviakin. Mutta näille rannoille tuo ihmelaite saapuu vasta vuoden kuluttua, joten päättäkää itse, maltatteko odottaa siihen saakka.
