Eat Lead: The Return of Matt Hazard (Xbox 360) – Matt Hazard Forever

Sopiiko huumori räiskintäpeliin? Huumori sopii kaikkeen, kunhan se tehdään tyylillä eikä jugi-tyylillä, mutta onko Matt Hazardista haastamaan Duke Nukemin ja Lo Wangin kaltaisia kuittimestareita?

Jokaisella lajityypillä on painolastinsa: iänikuiset terroristit sekä toiset että kolmannet maailmansodat ovat modernin räiskinnän riippakiviä. Mutta nimeltään lennokas Eat Lead: The Return of Matt Hazard -ammuskelu onkin toista maata.

Matt Hazard on pitkän linjan videopelinäyttelijä, jonka ura alkoi silloin, kun miehillä vielä oli enemmän tulivoimaa kuin pikseleitä. 3D:n aamunkoitossa uransa huonoilla valinnoilla pöntöstä alas vetänyt Matt saa vielä viimeisen mahdollisuuden. Tai niin hän luulee, sillä käsikirjoituksen mukaan Hazard kuolee jo ensimmäisen kentän finaalissa.

Matt Hazard, aikansa legenda ja Duke Nukemin hengenheimolainen, ei siirry bittitaivaalle rauhallisesti. Matt pieksee (fiktiivisen) Marathon Megasoftin uuden arnoldmaisen sankarin. Ja sitten homma menee oudoksi. Kenttiin tupsahtaa digitaalisten häiriöiden siivittämänä alkuperäiseen kovaotteinen etsivä -diiliin sopimattomia vihollisia ja muita omituisuuksia: enemmän tai vähemmän toivottuja tuttuja ja hymyilyttäviä yksityiskohtia miehen menneistä tähtihetkistä ja flopeista. Herra Hazardia jahtaavat sulassa sovussa pelin alkuperäiset statistit, neukkusotilaat, zombit, avaruusmariinit ja muutama muu näppärä veto, joita en halua spoilata. Mitä on tekeillä ja miksi?

Videopelikliseille naureskelu on Eat Leadin kantava voima ja kuningasajatus. Videopelejä ilmiselvästi tunteva ja huumorin hallitseva käsikirjoittaja on tehnyt hyvää työtä. Ainakin minua huvittavia oivalluksia viljellään jatkuvalla syötöllä ja kaikkialla: Mattin machoissa one-linereissa, tehtäväkuvauksissa, latausruudun vinkeissä, tarinan pää- ja sivuhahmoissa. Pitkällä hissimatkalla Matt käskee odottamaan kaikessa rauhassa, sillä jos sinulla olisi parempaa tekemistä, et pelaisi videopelejä. Hazard tapaa toiminnan tiimellyksessä muun muassa avaruusaluksen superkokki Master Chefin, tunnettua putkimiestä apinoivan Captain Carpenterin ja hykerryttävän fantasiavelhon, joka puhuu gauntletmaisesti pätkittäin.

It’s hazard time

Rennon humoristista otetta kaivataan, sillä peliteknisesti ja taiteellisesti Eat Leadin vitsit ovat vähissä, peli on suoraviivainen elämysjuna tylsissä teollisuushalleissa. Luulisi, että kaiken mahdollisen ja mahdottoman sallivan perusasetelman myötä miljöiden suunnittelijat revittelisivät enemmän. Monotoninen sapluuna herättää kysymyksen, saako kliseille leukailla, jollei itse pysty yhtään sen parempaan? Niin tai näin, Eat Lead ainakin perustelee oman kaavamaisuutensa paremmin kuin muut.

Taisteleminen on nykymuodin mukaista suojasta suojaan poukkoilua – aakeella laakeella kuolema iskee nopeasti ja varmasti. Eat Leadin suojasysteemi on kattavin tähän mennessä näkemistäni. Kurkkimisen ohella suojia kierretään ja toisen pömpelin taakse siirrytään puoliautomaattisesti. Kun tähtäin osoittaa naapurilaatikkoa, Hazard ryntää sen taakse yhden namiskan painalluksella. Koska osa suojista hajoaa ja viholliset viskovat kranaatteja, paikallaan kökkiminen ei ole joka saumaan sopiva taktiikka. Viholliset liikkuvat aktiivisesti suojien välillä ja ryntäävät toisinaan suoraan päälle. Ammuskelu rapautuu siitä huolimatta turhan usein staattiseksi maalitaulumeiningiksi, sillä poppoon tilannetaju ei päätä huimaa.

Onnistuneen huumorin ohella nasevat ja mukavan monipuoliset pomotaistelut pitävät Eat Leadin pään pinnalla. Ehdottomasti hillittömin kohtaaminen on taistelu cloudmaista japsiropesankari Altos Tratusta vastaan. Altos puhuu vain Mattin klikkaamilla teksti-ikkunoilla, taistelussa hän pysyy aloillaan ja selaa japaninkielistä hologrammivalikkoa, josta hän poimii teatraalisia erikoishyökkäyksiä ja parannusloitsuja. Liikkumattomuudestaan huolimatta Tratus ei ole heittopussi.

Toimivan huumorin ja viihdyttävien pomomatsien ansiosta Eat Lead: The Return of Matt Hazard ei ihan ole sitä mitä pilkkaa, sillä kenttäsuunnittelun puutteet ja tekoälyn aukot eivät ole tarpeeksi isoja tappaakseen  peli-iloa. Kyllä tätä pelaa sitä odotellessa, että iso D vihdoinkin palaa jauhamaan purkkaa ja potkimaan perseitä.

81