Elurian vedenalaisessa valtakunnassa ei ole kaikki kunnossa. Kuningas Cetuksen kadottua merenalaista paratiisia ylikansoittaa ihmisten luoma jätemyrkky ja jälkimmäisen luoma tahaton paha.
Adam Greene, meribiologin poika, viettää rauhallista päivää isänsä seurassa. Yrittäessään ystävystyä loukkaantuneen delfiinin kanssa Adamille selviää, että heidän hoidokkinsa osaa puhua, eikä puhukaan jonninjoutavia vaan pyytää Adamia avukseen Elurian pelastamiseen. Seikkailu on edessä.
Itse pelissä Adam hyörii ympäri merenpohjaa, käyttökelpoisia esineitä romun seasta etsien. Ekoajattelua oikeastaan on vain pikkumiehen ja delfiinin puheissa. Tiedä häntä, onko ihminen suunnattoman paha, mutta tällaisen kuvan Adamin kommenteista saa. Syyllisyydentuntoa on omiaan lisäämään vielä sekin, että pääpaha, normaalisti rauhanomainen rausku, on muuttunut hurjaksi lihansyöjähirviöksi ympäristömyrkkyjen kyseenalaisesta ansiosta.
Seikkailupelinä Eco Quest on varsin tavanomainen Sierra. Tavaroita on paljon ja roskan seasta yritetään kaivella jotain hyödyllistä. Välillä jutellaan muille otuksille ja yritetään saada vihjeitä puheesta.
Varsin positiivinen yksityiskohta on pääsankarin kuolemattomuus. Pelaaja siis säästyy ärsyttävältä KQV-maiselta jatkuvalta latailulta ja pääsee keskittymään hengissäpysymisen sijasta ongelmanratkaisuun.
Pieni lipsahduskin on mahtunut mukaan: meribiologin poika, jonka kuuluisi olla asiantuntija lähes kaikissa veteen liittyvissä perusasioissa, on laitettu uiskentelemaan ympäri valtamerta todellisessa itsemurhamaskissa. Olisi hauska tietää, miten pikkupoju suorittaa esmes paineentasauksen.
Jo aikaisemmin on nähty, mihin Sierran grafiikka-artistit pystyvät ja Eco Questia katsoessa tulee väkisinkin mieleen, että edelliset ovat olleet vain pahaisia harjoitustöitä. Ainoa ruikuttamisen aihe löytyy sankarispriteistä, jotka ovat lievästikin sanoen aneemisen näköisiä ja animaatioisia.
Äänipuolesta on paha mennä sanomaan mitään erikoista. Musiikki surraa taustalla ilman suurempia yllätyksiä, kohtalaisesti tunnelmaan sopien. Audiaalisesti varsin mielenkiintoinen yksityiskohta ovat digitoidut äänet (SB), joista harvinaisen auteettisia ovat muun muassa valaan kutsuhuudot. Yleisesti ottaen äänet ovat hyvää keskitasoa, piipperiä lukuunottamatta, joka onnistuu alittamaan riman sieltä, mistä se on matalin.
Hiiripohjainen point'n click ei ole oikein onnistunut. Esineiden poimiminen rojun seasta on ärsyttävää nyhjäystä. Hiirikursori pitää kohdistaa niin juupelin tarkasti, että ossimeikäläiseltä palaa hermot.
Eco Questissa on yksi paha vika: se on älyttömän helppo. Pienellä pohtimisella perusavustajakin ratkaisee pelin parissa illassa, eikä sen jälkeen siihen tule pahemmin kajonneeksi. Peli onkin suunnattu normaalia sierristiä nuoremmalle kohderyhmälle.
Toisaalta yhdeksänvuotiaan koemateriaalin mukaan peli oli sopivan vaikea, erästä "typerää sokkeloa" lukuunottamatta. Juonesta kommenttina "tavanomainen _ vain sinä voit pelastaa maailman" -klisee." Eli kohderyhmä pelailee, mikäli parempaa tekemistä ole tiedossa.
Eco Quest on varsin mukavaa bittiviihdettä illaksi tai pariksi, jos pelaaja kuuluu nuorempaan ikäluokkaan. Veteraaneille se on liian suppea ja helppo.
80
