Tuomas Honkalan mielestä viisi vuotta vanha peli ei ole vielä retroa.
Unohtakaa girl power, vain tätienergia on sinut vapauttava.
Kun palasin Lontoosta Dishonoredin arvostelukeikalta, toimituksessa minulta tivattiin vain yhtä asiaa: oliko se hyvä? Olihan se.
Luonnehdin, että jos Deus Ex ja Hitman saisivat poikasen, se olisi Dishonored. Tarkemmin kun ajattelin, Dishonored on vähintään yhtä läheistä sukua Bioshockille. Molemmissa on samanlaista kykyjen omaksumiseksi hämärrettyä hahmonkehitystä, pelaajan kekseliäisyyden palkitsevia toiminta-asetelmia ja huolellisesti rakennettu miljöö, joka on vähintään yhtä keskeisessä osassa kuin varsinainen pelillinen sisältö.
Bioshockin ja Dishonoredin ero piilee siinä, että jälkimmäisen ei tarvitse turvautua vahvaan tunnelmaan peitelläkseen kaavamaista pelattavuutta. Suurista ideoistaan ja art deco -arkkitehtuuristaan riisuttuna Bioshockista jäisi jäljelle keskinkertainen räiskintäpeli, jolla on liian suuret luulot itsestään.
Julmaa? Ehkä. Mutta ne ideat, niiden ansiosta Bioshockissa riittää pureskeltavaa vielä viisi vuotta julkaisunsa jälkeen.
Jenkkien oma Sofi
Bioshockin tapahtumapaikka on Rapturen kaupunki. Sen perustaja, teollisuuspohatta Andrew Ryan, haaveili merenalaisesta utopiasta, jossa ihmiskunnan parhaat mielet eläisivät vapaina valtiovallasta ja byrokraattien mielivallasta. Andrew Ryanin yhteiskunnassa ei tarvita muuta kuin vapaita ihmisiä, vapaata tahtoa ja vapaita markkinoita.
Suurmies Andrew Ryan on kuin hahmo suoraan kirjailija ja filosofi Ayn Randin (1905–1982) romaaneista. Jopa Andrew Ryanin nimi on kuin väännös Ayn Randista. Eikä se ole sattumaa, Bioshock on videopelimuotoinen kritiikki Randin kehittämästä filosofiasta, objektivismista. Puhdasoppisen ateistin kiivaudella Rand puolustaa yksilönvapautta, kapitalismia ja tervettä itsekkyyttä moraalisena toimintana.
Pietarissa Alisa Zinovjevna Rozenbaumina syntynyt, mutta vuonna 1926 Yhdysvaltoihin muuttanut Rand noteerataan suurena ajattelijana ja merkittävänä antikommunistina amerikkalaisten konservatiivien ja libertaristien keskuudessa. Suomessa Rand ajatuksineen on tuntemattomampi, eikä vähiten siksi, ettei hänen tuotantoaan ole koskaan suomennettu.
Randin uuvuttava pääteos Atlas Shrugged maalaa kuvan Yhdysvalloista, jonka hyvinvointi on pienen ahkeran eliitin varassa. Kun nämä valioyksilöt ja heidän yrityksensä yritetään tukahduttaa veroilla ja sääntelyllä, he nousevat yli-ihmismäisen John Galtin johdolla kapinaan. Se ei ole aseellinen kapina, vaan kapina, jossa he kieltäytyvät kannattelemasta koko maailmaa harteillaan.
Yksi toisensa jälkeen tieteen ja teollisuuden merkkimiehet katoavat jäljettömiin, omaan tarunhohtoiseen Atlantikseensa. Ilman heitä Yhdysvallat on pelkkä ontto kuori, kuin auto ilman moottoria. Kun radioaalloille tunkeutuva John Galt kertoo 70 sivua kestävässä puheessaan miten maailma makaa, viesti menee perille, ja kollektivismin mädättämä yhteiskunta luhistuu omaan vääräoppisuuteensa. Objektivismi on ainoa tie.
Epäröimättömiä ihmisiä
Bioshockin käsikirjoittaja Ken Levine ei tunnustaudu objektivistiksi, mutta löytää siitä positiivisia puolia. Haastatteluissa Levine on myöntänyt, että Ayn Randissa ja hänen ”intensiivisissä ja uskossaan puhtaissa” roolihenkilöissä on jotain perin juurin kiehtovaa.
Pelissään Levine halusi näyttää, kuinka randilaiset, virheettömät valioyksilöt pärjäisivät oikeassa maailmassa. Sillä oikeana maailmana Randin äärettömän mustavalkoista kuvausta Yhdysvalloista ei oikein voi pitää.
Bioshockissa Andrew Ryanin tarkoitukset eivät ole pahoja, mutta hänen yhteiskuntansa ei vain kestä todellisuuden paineita. Hallitsematon itsekkyys ei ole pelkästään rakentava, vaan myös tuhoava voima. Kun pelin päähenkilö saapuu Raptureen, koko kaupunki on mellakoiden ja sisällissodan jäljiltä pelkkä ihanneyhteiskunnan irvikuva.
Ayn Rand uskoi objektiivisiin tosiasioihin ja järjen ylivoimaisuuteen samanlaisella ehdottomuudella kuin Bioshockin Andrew Ryan omaan yhteiskuntakokeiluunsa. Rapture epäonnistuu, koska sen perustaja ei ideologisessa ehdottomuudessaan kykene itsekritiikkiin.
Jälkiviisaus ei tietenkään ole vuonna 1982 kuolleen Randin puolella, sillä hän ei ehtinyt nähdä ”terveen itsekkyyden” viimeisimpiä kukkasia: ympäristötuhoja ja nykyistä, koko kapitalistista järjestelmää vavisuttavaa finanssikriisiä.
Arvaa lempikirjani
On aika esitellä tarinani toinen Ryan. Hän on Paul Ryan, Mitt Romneyn kakkosmies, republikaanisen puolueen ehdokas Yhdysvaltain varapresidentiksi. Värittömään ja etäiseen Romneyyn verrattuna Ryan tunnustaa rohkeasti väriä. Hän on objektivisti henkeen ja vereen ja Ayn Randin näkyvimpiä puolestapuhujia amerikkalaisessa politiikassa.
Paul Ryanin suosikkikirja on tietenkin Atlas Shrugged, jonka hän luki ensimmäisen kerran jo alakouluiässä. Se on pakollista luettavaa myös Ryanin lähipiirille, sillä kukapa nyt jättäisi joululahjakirjansa lukematta? Isättömänä aikuistuneelle Ryanille Rand on Jumalan sanasta seuraavaa. Hän on jopa väittänyt, että tämän päivän Amerikka muistuttaa Ayn Randin romaanin toivottomuuden Amerikkaa, jossa kapitalismi on uhattuna.
Paul Ryan on vaalikampanjassaan etäännyttänyt itseään Randista sanoutuen muun muassa suorasanaisesti irti Randin ateismista. Se on tietysti uskonnollisen oikeiston tukemalle ehdokkaalle poliittinen välttämättömyys. Toki myös Ryanin äänestyshistoria kongressiedustajana kielii miehestä, jonka sanat eivät aina vastaa tekoja.
Ateistisen painolastin dumppaaminen kävi katoliselta Ryanilta epäilemättä helposti, mutta pelkät uskonnollisen oikeiston äänet eivät riitä presidentinvaaleissa vielä voittoon. Niinpä Ryan on joutunut kiemurtelemaan irti myös liikkuvia äänestäjiä kavahduttavista puheistaan, joissa hän kytkee sosiaaliturvan ja julkisen terveydenhuollon osaksi ”individualismin ja kollektivismin välistä taistelua”. Randilaisesta näkökulmasta verotus on varastamista ja julkiset palvelut enemmistön tyranniaa.
Takaisin Raptureen
Jos Ayn Randin Atlas Shrugged on fiktiota, jota johtavat poliitikot haluaisivat soveltaa todellisuuteemme, eipä Bioshockin Rapturekaan jää kiinnostuksessa täysin osattomaksi. Bioshockista tietoisena tai ei, meriarkkitehti George Petrie haluaa rakentaa unelmiensa kaupungin merelle, valtiollisen kontrollin ulottumattomiin.
Petrie ajattelee kuin Andrew Ryan: missä valtio, siellä ongelma. Hänelle periaatteessa riittäisi autiosaari, mutta kun sellaisia ei enää ole, kaupunki merellä on seuraavaksi paras vaihtoehto. Kun joukko samanmielisiä neroja muodostaa randilaisen kommuuninsa, lopputuloksena on paratiisi maan päällä, tai no, aalloilla. Koska George Petrie on libertaristi, hänen paratiisissaan ei makseta veroja eikä kärsitä sääntelystä. Silloin jokainen asukas on vapaa harjoittamaan liiketoimintaa, joka nykyisten valtioiden holhouksessa ei onnistuisi.
George Petrie on tosissaan. Hänen takanaan on miljardöörien rahoittama Seasteading Institute, joka on jo mallaillut merikaupunkien sopiviksi sijoituspaikoiksi Brasilian, Galapagoksen ja Länsi-Afrikan rannikkoa. Suunnitelmien uskotaan toteutuvan jo parin vuoden sisällä, ei tosin massiivisina rakennushankkeina, vaan todennäköisesti kytkemällä vanhoja matkustajalaivoja toisiinsa.
Ensimmäiset varta vasten merelle suunnitellut kelluvat kaupungit pinnanalaisine ulottuvuuksineen siintävät Petrien mukaan jossain 20–30 vuoden päässä tulevaisuudessa. Rapturen merenalainen kaupunki ei yhtäkkiä kuulostakaan niin kuvitteelliselta.
Entäs aineellinen omavaraisuus, työpaikkojen riittävyys, jätehuolto ja merirosvous? Olisivatko äveriäät merikansalaiset ensimmäisinä huutamassa Yhdysvaltoja hätiin, kun kakka iskee tuulettimeen? Vai onko se kaikki vain osa libertaristista kokonaispakettia, vapaus tai kuolema?
En siis liioitellut, kun sanoin, että Bioshockin ideoissa riittää vielä pureskeltavaa. Sattuneesta syystä odotan Ken Levinen seuraavaa peliä Bioshock Infiniteä suurella mielenkiinnolla. En siksi, että sen pelattavuus vaikuttaisi erityisen mielenkiintoiselta, vaan ideoiden takia. Hallitseva luokka vastaan kakkosluokan kansalaiset? Varatkaa minulle eturivin paikat, kiitos!
