Piirtelin kiusaantuneena avaruusalusta muistilehtiöön, kun pelijumala Shigeru Miyamoto innostui jakamaan lastenkasvatusvinkkejä kesken haastattelun. En opi muiden tyristä, vaan vedän Koivuniemen herran esiin.
Nelikymppisten päiväuni kulttuuriministeri Tanja Karpela vihelsi pelien ikärajakeskustelun poikki ilmoittamalla, että kaikki pelit kattavaan ennakkotarkastamiseen ei ole Suomessa rahaa eikä poliittista halua. Valtion Elokuvatarkastamon nykysysteemi saa luvan kelvata, vaikka tuoreen tohtori Salokosken väitöskirjan mukaan peliteollisuuden itsekontrolliin perustuvassa systeemissä on puutteita.
Väitös piti ulkopuolisen tahon puuttumista systeemistä ongelmana, sillä pelin maahantuoja ainoastaan ilmoittaa Elokuvatarkastamolle pelin sisällön eli käytännössä määrää myymilleen peleille ikärajat. Pielessä olevasta ikärajasta voi jälkikäteen huomauttaa, jolloin Elokuvatarkastamo tarkastaa pelin ja antaa ikärajasta uuden päätöksen.
Systeemi toimii, sillä vuosittain valituksia tulee vain muutamia. Tosin päättelyketjussa on yksi ongelma. Joko valitusten pieni määrä kertoo siitä, että ikärajat osuvat useimmiten oikeaan, tai siitä, etteivät vanhemmat välitä tuon taivaallista siitä mitä lapset koneillaan vääntävät. Totuus on jossain ääripäiden välissä.
Keskustelussa ohitettiin sujuvasti äänestäjiä karkottava totuus, että on liikaa vanhempia, joille ei pitäisi muksuja antaa. Peliharrastus voi tuntua vanhemmista helpolta ratkaisulta, koska kakaraa ei tarvitse raahata väkisin treeneihin ja katsella kassit kuurassa ala-arvoisia lätkämatseja kylmässä peltihallissa. Nappulalle voi vain silloin tällöin hankkia uutta pelattavaa ja jättää yksin koneen ääreen säätämään. Tutkimuksessa paljastui, että pelinörtti on perustaunoa parempi isä. Vanhempien aktiivinen osallistuminen pelaamiseen ja asiantuntemus suojasi lasta riskipelaamiselta, joksi tutkimuksessa laskettiin väkivaltapelien suosiminen ja runsas pelaaminen.
Terapian tarpeessa
Aktiivisella valvonnalla ja vanhempien hyvällä tarkoituksella ei aina päästä haluttuun lopputulokseen. Jo 10-vuotiaana olin hillitön Akira Kurosawa -fani nähtyäni feodaali-Japaniin sijoittuvan Seittien linnan. Joskus iltakymmenen jälkeen oli töllöstä tulossa ohjaajan Seitsemän samuraita, mutta äiti kielsi ikäsuositukseen vedoten taapero-Tuukalta elokuvanautinnon ja raina jäi näkemättä. Aamupalapöydässä äiti bonuksena päräytti: ”Se oli upea elokuva, harmi etten antanut sinun katsoa sitä.” Silloin maailmankatsomukseni siirtyi piirun kyynisempään suuntaan. Tajusin, että vanhemmuuden ennakkoehtona ei vaadita psykologista silmää saati pedagogisia taitoja, seksi riittää.
Se oli karu oppi kymmenvuotiaalle. Vaihtoehtona olisin nähnyt yhden elokuvahistorian klassikoista ja ymmärtänyt väkivallan turmiollisuuden, kun riisisatoaan puolustavat hysteeriset kyläläiset hakkaavat haravoilla ja varstoilla yhtä kauhuissaan olevat metsärosvot hengiltä mutavelliin. Jos traumani ja vanhempieni virheet ovat tätä tasoa, jokainen arvaa lapsuuteni olleen silkkaa samettia. Niin oli, ja kiitos siitä.
Lapset kehittyvät eri tahtia, pitävät eri asioista ja haluavat tehdä muutakin kuin pelata, joten viisainkaan virkamies ei pysty antamaan universaalin luotettavia ikärajoja. Siinä missä toiselle Muumin mörköjaksot aiheuttavat painajaisia, samanikäinen seuraa lähes tyynenä Helmin syvänteen ratkaisutaistelua.
Porttiteoria jyllää
Vaikka toisin väitetään, pelaaminen ei ole coolia, saati massaviihdettä eikä varsinkaan alle kouluikäisten hommaa. Pelimaailma on Tero Tavikselle ja Ritva Tavis-Rivikansalaiselle yhä käymätön korpimaa. Piltille kaavaillaan pelikoneeksi PSP:tä, Gameboyta tai muuta konsolia, vaikka oikea vastaus olisi perheen PC. Alkupolku- tai Muumit piilosilla -tasoiset puuhastelut puuttuvat konsoleilta liki kokonaan, vaikka ihmiset eivät sitä konetta ostaessa tiedäkään. Keskiverto konsolipeli suunnitellaan vähintään esiteini-ikäiselle ja väkivallattomat pelit ovat harvassa, sillä minimissään mukana on piirroselokuvamaista mättämistä.
Ajattelin vetää kukkahattutätejäkin tiukempaa linjaa ja pitää omat muksuni koneista mahdollisimman kauan irti. Tyttöni pelaaminen on alkuun ollut vain sylissä istumista ja isän pelaamisen katselua. Oppiipa odottamaan vuoroaan. Myönnän auliisti, että pelaaminen on paljon intensiivisempää ja mukaansa tempaavampaa kuin lukeminen saati television tuijotus. Annoin siskonpojalle konsolin jo 3-vuotiaana, mikä jälkikäteen ajatellen taisi olla virhe. Miehenalku ammattimaiseen Pelit-avustaja-tapaan jopa puri padin tattia, jos homma ei pelittänyt. Tiedä oliko syynä varhainen altistus, sukuvika vai se, että annoin pelattavaksi vain huippupelejä, mutta kaverista kehittyi intohimoinen peliharrastaja.
Näin keski-ikäisen kolumnin jälkeen odotetaan kaizumaista loppuratkaisua ja ilmoitusta siirrosta Meidän perhe -lehteen. En kirjoita, sillä Laaksonen viimeistään duuninvaihtopäätöksellään paljasti olevansa positiivisen maailmankatsomuksensa uhri. Iloinen koiranpentu, joka pomppii innoissaan tutkimaan uusia asioita ja pettyy, jos kaikki ei olekaan kivaa. Moisen kohtalon välttämiseksi lapselta pitää ajoissa kieltää asioita.
Jos lapsi ei saakaan kaikkea haluamaansa, pettymyksestä seuraa pessimismiä. Kohtalo on kuitenkin hyvä. En muista, koska olen viimeksi pettynyt saati turhautunut. Jos hommat eivät mene putkeen, olin edes oikeassa. Yllätyn aina iloisesti, jos tapaamani ihminen ei olekaan naulapääidiootti, kulttuuriministeri ei vaadi pelejä ennakkotarkastettavaksi eikä pelimaailmassa vallitse bisneksen kylmät realiteetit vaan Sonyn kokoinen jättikorporaatio tuottaa jotain Shadow of the Colossuksen veroista. Kiitos siitä.
