Kun juhannuksena kunto on heikko, kannattaa levätä bonfiren eli ”kokon” vieressä. Siinä on ihana kuunnella kuikan huutoa sen lentäessä juhannuskokkoon, sitä kuinka rantaraitilla kopsuvat menneisyyden demonien limaiset sorkat, miten niiden pitkät, käyrät kynnet raapivat rantasaunan ikkunaa, iiiiiii iiiiiiiiiii. Onkohan tässä lomailtu jo tarpeeksi?
-
Juuri kun luulin pääseväni pois, ne vetävät minut takaisin sisään.
Vuoden E3-messut olivat varsinainen persoonallisuustesti. Pelien ihanuutta sirkutettiin korkeintaan työn puolesta, sillä messujen uutispommeja voisi pamautella uutena vuonna väkijoukossa ilman että poliisi kulmaansa väräyttäisi. Pelijulkistuksissa suuret konsolikuninkaat (Nintendoa lukuunottamatta) esittelivät melkein puhtaasti jo ennestään tuttuja multiplattareita, joissa osassa ehkä oli jotain sisältöyksinoikeuksia tai muuta vastenmielistä konsolisodan jätettä.
Konsoleiden puhtaat yksinoikeusaseet eivät juuri liikuttaneet, Haloja ja Unchartedia vastaan minulla on jo vuosien immuniteetti. Mutta pelaamisen kohtalottaret kyllästyivät hubrikseeni ja puukottivat minua selkään. PlayStation nelosen yksinoikeuksista löytyy sellainen peli kuin Bloodborne.
Bloodborne tunnetaan paremmin vaihtoehtoisella kutsumanimellä Beast Souls, ja kyllä, se on From Softwaren seuraava peli.
Saatana, taas mennään.
Nainen paljasti minulle sielunsa, ostin sillä nuolia.
Hei, nimeni on Niko ja olen soulholisti.
(Kokousyleisö: Hei Niko! Mikä sun buildi on?)
Kun Dark Souls käännettiin pc:lle, se teki minusta(kin) soulholistin, peliä lähes pakkomielteisesti pelaavan ihmisraunion.
Ongelma oli ihan oikea. Jos lähdetään siitä, että minulla on x tuntia käytettävissä pelaamisen (no iso x kuitenkin), niin Dark Souls söi kiintiötä kuin digitaalinen superloinen. Yli sadan tunnin peliputki katkesi vasta kun vahingossa tuhosin tallennuksen läpäisyn jälkeen. Tyhmänä aloitin pari kuukautta myöhemmin uuden pelin sillä lannevaate-einarilla, Deprivedillä, jolla oli Master Key, mutta onneksi en päässyt ohi harjoittelupomo Abyss Demonista. Onnistuin katkaisemaan putken ennen kuin se alkoi.
Tänä keväänä sitten framille pamahti Dark Souls II. Soulholismista on hyvä esimerkki se, että monet ihmiset ostivat konsoliversion, ja sanoivat suoraan että kun pc-versio tulee, konsoliversio lähtee myyntiin. Mutta kuukautta ei odoteta!
Minä jaksoin odottaa. Kun pc-versio tuli, halusin tottakai kirjoittaa siitä arvostelun, jotta voin pelata sitä virallisesti. Samalla tein päätöksen, että vaikka aikaa on vähän, slowplayaan pelin siitä viimeistä pisaraa myöten nauttien, enkä vedä vauhdilla niin pitkälle kuin ennen deadlinea ehdin. Ajattelin, että seuraavaan annokseen on vuosia.
Hitaasti nauttien, raskaasti grindaten ja lievästi harharetkeillen ehdin Lost Bastilleen asti, eli en kovin kauas. Siksi olenkin saanut kyselyitä, että mites mieli muuttui loppua kohti, kun muutama uusi pelimekaaninen tekijä astuu peliin.
Arvostelusta ehkäpä tärkein puuttuva juttu on moninpelin merkittävä parantuminen. Verrattuna Dark Soulsiin, moninpelaamiseni lisääntyi aivan käsittämättömästi, eikä edes siksi että tunkeutuisin muiden pelejä haittaamaan. Tai no, tein kyllä pitkän uran kellotornin vartijana, koska muiden pelaajien taposta tienattu Titanite Chunk on kamaa, jolle ei sanota ei. Kellotornin vartija(t) kutsutaan paikalle kun joku raukka yrittää päästä pelissä eteenpäin. Juuri kun hän on pulassa kentän vartijoita vastaan, minä pöllähdän kimppuun. Ja kun hän yrittää hoidella minut, vähän myöhemmin kutsuttu vartijaveljeni iskee häntä selkään! Oi riemua!
Vastaanottavassa päässä fiilikset ovat synkemmät, itse vihasin verisesti näitä koulukiusaajia. Hyvä idea on summoneerata joku henkivartijaksi mukaan, tai tehdä kuten itse tein, hoidin kellotornit aamuyöllä kun pelaajapopulaatio on vähäinen.
Vastapainoksi heitin paljon apukeikkaa Sunbro-veljeskunnan riveissä. Nimittäin opin pelissä nöyryyttä, kun tajusin että en vain pysty yksin mätkimään suurinta osaa pomoista. Jos mahdollinen NPC ei riittänyt avuksi, seuraavaksi kutsuin mukaan ihmisen tai pari. Iloisena auttajana tajusin, että yhdeksän ihmistä kymmenestä ei edes yritä yksin.
Toinen yllätys oli ihmisyyden säilyttämisen helppous oikealla sormuksella. Ring of Sacrifice on jo melkein huijausta, koska kuoleman tullessa sillä pysyy ihmisenä, sielut eivät häviä ja korjaus maksaa vain 3000 sielua.
Muuten minulla ei ole lisättävää arvosteluuni, olin täpinöissä loppuun asti. Huoleni yligrindaamisestakin oli täysin turha.
Demoni pelkää kovaa ääntä
Mutta takaisin addiktiopirun juonitteluihin. Myös Dark Souls 2 vei aivan liikaa peliaikaani, ja raskain mielin vedin sen juonen pakolla päätökseen, jättäen vain kuningas Vendrickin, Rat Authorityn ja Dark Lurkerin odottamaan kesäloman pitkiä peliöitä. Onneksi en sentään aloittanut New Game plussaa, koska loppukesästä peliin rapsahtaa kolme lisäkettä.
Mutta... Ajattelin että niin kauan kun olen vielä Souls-iskussa, vetäisenpä sen Dark Soulsin alkudemonin päreiksi, ja toisella yrittämällähän se menikin. Pystyinkö lopettamaan siihen? Ensimmäiseen kulaukseen pehmeää viskiä, joka pyyhkii huoleni ja saa minut tuntumaan maailman omistajalta? En tietenkään!
Kirjoitushetkellä, päivää ennen lomalle lähtöä, olen Anor Londossa. Eikä yhdessä Dark Soulsissa kaikki, sillä se herätti demonin.
Erään ulkoisen tekijän takia ajatus siitä että raahaisin operaatiokeskukseeni PlayStation kolmosen, on ollut pitkään liian epäkäytännöllinen. No, ulkoiset tekijät ovat poistuneet, joten raahasin Pyhimpääni toimituksen Pleikka kolmosen ja jo kaksi vuotta sitten ostamani Demon’s Soulin. Tänä kesänä kauan tulilla ollut projektini kiehahtaa ja kypsyy!
Onnekseni laite on rikki, sen tuuletin alkaa minuutissa huutaa kuin F-16 Falconin jälkipoltin. Olen siis toistaiseksi turvassa Demons’ Souls -pakkomielteeltä, siihen asti kun saan sopuhintaan hankittua toimivan Pleikka kolmosen. Kun pelaan sillä vielä Last of Usin, niin hinta puolittuu ja olen pelannut viime sukupolven kaikki kiinnostavat pelit.
Kompulssilaserit täysille
Ilmiönä pakkopelaaminen on mielenkiintoinen, ja oikeastaan melko harvinainen. Taannoinen 7 Days to Die -addiktioni kesti noin 60 tuntia, eikä ollut yhtä paha. Pääsin irti jään odottamaan lopullista versiota -konstilla, mikä toimii hyvin aikaispeleissä.
Aloin muistella menneitä aikoja. Sellaisia pelejä, joihin on tullut paha himo, on paljon, mutta niitä A-luokan loppuikäni muistettavia oikeita pakkomielteitä vähemmän. Pahimmasta päästä on Dungeon Master, josta pelasin ensin ensimmäiset kerrokset, sitten eräänä perjantaina aloitin pelin uudestaan. Taukoa pidin lauantai-illan raskaan biletyksen verran, mutta sitten en pystynytkään lopettamaan ennen kuin peli oli läpi, sunnuntain ja maanantain vastaisena yönä kello kuusi aamulla. Silloin näin unessa kaavan miten tehdään räjähtäviä pulloja, mutta herättyäni unohdin sen saman tien. Se teki minusta melkein hullun, vasta vuosia myöhemmin varmistui, että sellaista kaavaa ei oikeasti ole. Dunkkarin lapset eli Chaos Strikes Back ja Legend of Grimrock menivät myös tiiviisti pelattuina, mutta niissä sentään nukuin ja kävin töissä välissä.
Toinen muistamani pakko on vähän outo. Se ei ole mikään kaikkien tuntema kestoklassikko, vaan Blue Byten vuoropohjainen, haastavan vaikea tiimistrategia Incubation: Time is Running Out, vuodelta 1997. Niin kauan kun pelasin sitä, en pystynyt pelaamaaan mitään muuta peliä. Mikä oudointa, identtinen kompulsiivinen pakkopelifiksaatio toistui myöhemmin Incun lisärissä, Wilderness Missionissa. Se ei siis ollut sattumaa.
Soulsholismissani on samoja piirteitä, mutta ei yhtä vahvoina. Pystyn pelaamaan muutakin, muta hiero siinä nyt Watch Dogsia kun Sen’s Fortress on juuri auennut voitettavaksi.
Sen verran olen omaa käyttäytymistäni tutkinut, että olen onnistunut eristämään yhden pakkopelaamista aiheuttavan geenin. Esimerkkipelini ovat kaikki poikkeuksellisen haastavia, mutta silti voitettavan vaikeita. Ehkä vaikean haasteen voitto luo huumeen kaltaista mielihyvää, joka toimii pohjana addiktiolle?
Onneksi on sosiaalinen media! Kerro, mikä peli on aiheuttanut sinussa pakkopelioireilua! Heitä kirjeellä, kirjoita kommenttisi sivun alareunaan tai soita suoraan Niksuluuriin, numero on kuusi-puusi viisi-piisi kaksi-paksi kasi-pasi kasi-pasi kolme-dolme ja nelkku-kelkku.
BadBoy17: Mulle se skyrim koska siinä on loisto kraffat ja se on jännä mutta ei pelottava.
