Tuukka Grönholm harrastaa astronomiaa ja ennustaa yhtä tarkasti kuin astrologi.
* * * * * *
Kerrasta toiseen ajan samaan miinaan. Ajattelen positiivisesti, vaikka kauniit ajatukset ja hyvät ideat pilataan. Aina.
Peliteollisuus paini nykyisen konesukupolven kanssa ratkaisemattoman ongelman edessä. Julkaisijoiden silmissä pelit olivat liian halpoja suhteessa kehityskustannuksiin ja myyntiin, pelaajien mielestä hinta lähenteli jo kipurajaa eikä hinnannostoihin suostuisi kukaan.
”Moderni shareware sentään” kiljaisi nimettömäksi jäänyt nero ja keksi ratkaisun. Myymällä innokkaille faneille nopeasti tehtyä DLC-lisämateriaalia jo hankittuun peliin, saadaan nostettua tuloja per asiakas. DLC eli netistä ladattava lisämateriaali, siis maksullinen sellainen, oli suurin kehitysaskel sitten analogisen padin keksimisen.
Valitettavasti peliteollisuuden hiivamieli kuuli ideasta vain kohdan ”nopeasti tehtyä”.
Kymppiprojekti
Pelaajille hyvin tehdyt DLC:t olisivat oiva tapa saada lisää lempipeliään nopeasti ja halvalla, pitää vanha peli pitkään tuoreena. Kahden vuoden jälkeen historia tuntee kaksi erinomaista DLC:tä, pari kelvollista ja tukuittain kelvotonta kuraa.
Vain musapeleissä ladattavasta lisämateriaalista on suoranaista hyötyä. Jokainen ladattu biisi on alkuperäisen tasoista pelattavaa, jos sormitus vain on tehty huolella. Yleensä onneksi on.
Ilkeimpänä temppuna DLC:tä käytetään pelikauppojen kampittamiseen. Erikoiskaupat elävät käytettyjen pelien myynnillä. Uudesta pelistä jää kauppiaalle vain katteet, mutta käytetystä kaikki. Briteissä hintasota on harvinaisen rajua, kun marketit käyttävät konsolipelejä sisäänheittotuotteina. Paikalliset supermarketit myyvät Etelä-Afrikan MM-kisapeliä ulos halvemmalla kuin Frankin Gamecorner saa ostaa saarivaltion listaykköstä hyllyilleen.
Tuoreimpana DLC-muotina on lisätä kenttä, hahmo, varuste tai jokin muu pikkusälä ensiostajan etuna, jolloin myyntipaketin mukana saa kertakäyttöisen koodin. Onneksi bonukset ovat olleet järjestään surkeita, jolloin niiden vaikutus jää vaatimattomaksi. EA on jopa käynnistänyt Project 10 dollarin, jossa käytetyn pelin ostaja saa ensiostajan edun itselleen kympillä. Hyöty on sama kuin metalliväreissä autoissa: en ota ellen ilmaiseksi saa.
Koska kunnon DLC:n tekeminen vaatisi työtä, EA suunnittelee sulkevansa käytetyn ostajat kokonaan moninpelin ulkopuolelle. Ilkeä temppu, varsinkin nyt kun urheilupeleissä alkaa viimein olla virtuaalijoukkueita, joista haaveiltiin jo 10 vuotta sitten.
EA ei ole ainoa pahantekijä, vaikka on näkyvin. Valtaosassa nykypeleistä on DLC-materiaali mukana jo myyntilevyllä. Faktan huomaa viimeistään siitä, että lisäluolaston imuroimiseen menee vaivaiset kolme sekuntia, kun saa vain aktivointikoodin netistä. Valehtelisin jos väittäisin, ettei se tunnu pelaajana vedätykseltä.
Harvoin tarjolla
Paras esimerkki onnistuneesta DLC-kamasta on GTA 4. Ballad of Gay Tonyssa ja Lost and Damnedissa ei pelkästään tyydytty tekemään lisää samaa, vaan peruspelin laadulla, ja jopa korjattiin alkuperäisen ilmeisimpiä virheitä, kuten yliherkkää ohjausta.
RockStarin tekeleet tosin eroavat kilpailijoistaan siinä, että lisämateriaalin maksoi Microsoft ostaessaan ne yksinoikeudeksi PS3:n vastaisessa konsolisodassa. Sopimuksen arvoksi paljastui 50 miljoonaa dollaria, millä tekee helposti jo kaksi kokonaista peliä, DLC:stä puhumattakaan.
Kummankaan myyntiluvuista ei ole annettu edes etäistä arviota. Se paljastaa, ettei tuotto ole kaksinen, sillä pörssiyhtiöt eivät hyviä uutisia panttaa. Red Dead Redemptionin tulevat lisämatskut ovat oiva lakmuspaperi sen mittaamiseen, johtuuko GTA 4:n DLC-onnistuminen rahoitusrakenteesta vai tekijöistä.
Oi aikoja ja tapoja
Viimeinen naula DLC-arkkuun on ongelmien heijastuminen vallattomaan PC-maailmaan. Anarkistisen vapaa PC-pelaaminen uhataan pusertaa valvottuun konsoliformaattiin, sillä DLC-myyntitarve kahlitsee modikulttuuria, joka vapaana riehuessaan tekee hallaa lisäsälämyynnille. Kuka ostaisi parilla eurolla ranskalaisia eliittiyksiköitä Napoleoniin, jos siihen saisi modattuna savolaiset jääkärit ja Espanjan kampanjan Sharpeineen?
Isojen pelijulkaisijoiden intresseissä ei enää ole modaamisen tai lanipelien tukeminen, mikä nostaa itäeurooppalaisten taidepelien arvoa pelaajan silmissä. Sympaattiset pikkulafkat kun ovat edelleen pelaajien asialla.
Pikkuharmi, mutta sitä kuvaavampi on DLC-ajattelun siirtyminen jopa PR-tiedotteisiin. Lehdistötiedotteiden sanamuodoissa päivitys korvataan kahdella sanalla: ilmainen DLC-materiaali. Jos ongelma korjataan, ei sitä voi kehua uudeksi materiaaliksi.
Paluu tulevaisuuteen
Vielä viime vuonna pidin Hullut päivät -kolumnissani DLC:tä tulevaisuuden voimavarana, mutta olin jälleen kerran väärässä. Tosin visionäärinä en ole kaksinen, sillä mikromaailmani logiikka ei päde peliteollisuuden todellisuudessa. Asioista päättävien pukumiesten mielissä pelaamaton nainen on tavoiteltavampi kuin kaltaiseni nörtti.
Ainoa asia, joka nettimyyntiveikkauksissani toteutui, on klassikoiden esiinmarssi. Peliteollisuus on viimein pääsemässä vaiheeseen, jossa kaikkea ei hylätä viiden vuoden välein, vaan mestariteokset pysyvät pelikelpoisina ilman retrokonekokoelmaa.
Konsoleiden latauspalveluissa ja PC:n nettikaupoissa tulen ostaneeksi hyviä, vanhoja pelejä halvalla. Jopa siinä määrin, että kaikkia en edes pelaa. Pari kun halvalla saa -heräteostosta eivät paina lompakossa. Good Old Gamesista hankittu Master of Orion 1+2 -paketti kuudella eurolla on hinta–laatu-suhteeltaan parhaiten sijoittamani pelimarkat ikinä. Ei tunnu missään, että omistin peleistä fyysiset versiot, jotka lojuvat hyllyn perällä.
