Vieläkö muistat ensimmäisen kertasi? Tarkoitan siis moninpelissä.
Moninpelejä harrastettiin jo kauan ennen netin yleistymistä. Itse aloitin jo 20 vuotta sitten, kun innostuin Pelit-lehdessä julkaistun postipelikatsauksen (3/1993) innoittamana kokeilemaan oululaisen Midnight Sun Gamesin pelitarjontaa.
Pelit-lehteen kirjoittaneella Jyrki J.J. Kasvilla oli taipumusta teknojargoniin, mutta halutessaan hän osasi kirjoittaa todella vetävästi. Kasvin varhaisista internet-reportaaseista en ymmärtänyt mitään, mutta postipeleistä kiinnostuin välittömästi.
Midnight Sun Games pyöritti viittä eri peliä, jotka Kasvi luokitteli asiantuntevasti vasta-alkajille sopivasta erittäin vaativaan. Yksinkertaisena valloituspelinä etenevä Kruunujen saari edusti ensiksi mainittua, Napoleonin sotia piinallisen pikkutarkasti mallintanut Austerlitz jälkimmäistä. Pelasin tuota pikaa molempia.
Kruunujen saari oli ensimmäinen koskaan pelaamani moninpeli. Se oli hyvin simppeli 25 pelaajan valloituspeli, jossa valtakunnan koko oli suoraan verrannollinen armeijoiden lukumäärään. Kokemattomuuteni näkyi siinä, etten osannut juonitella. Petollinen liittolaiseni iski ensimmäisen tilaisuuden tullen puukon selkään ja pelasi minut muutamassa kierroksessa pelistä ulos. Saatoin vain seurata sivusta, kun petturi nousi yhdeksi saaren mahtihallitsijoista.
Tappio kirpaisi, sillä hävittyynkin postipeliin tuhraantui helposti kuukausia.
Tulostimen varassa
”Postipelejä”, saatat ajatella, ”mitä ihmettä?”
Jos olet koskaan kuullut vuoropohjaisten strategiapelien yhteydessä käsitteen play-by-email, olet jo oikeilla jäljillä. Postipelit – play-by-mail – ovat sama asia, mutta kirjepostina kulkeville tulostinliuskoille siirrettynä. Jos play-by-email matelee tyypillisesti eteenpäin kierroksen per vuorokausi, niin postipelit vasta verkkaisia ovatkin. Niissä viikon kierrosväli oli normi.
Postipelitkin ovat teknisesti ottaen tietokonepelejä, mutta niitä ei pelattu tietokoneella. Kirje Oulusta oli viikon kohokohta, sillä siihen oli sinetöity postipelin sisältö. Siis tuloste viimeisimmästä pelitilanteesta ASCII-karttoineen ja valtakunnan perustietoineen sekä käskylomake, johon pelaaja kirjasi seuraavan kierroksen siirtonsa.
Käskyt olivat vaikeaselkoisia tietokonekoodeja, joissa viitattiin eri armeijoiden ja kaupunkien rekisterinumeroihin ja karttakoordinaatteihin. Jos käskyn muoto ei ollut pilkulleen oikea, sitä saattoi vain viikkoa myöhemmin kiroilla paluupostina saapuvia virhekoodeja.
Postipelien henkeen kuului, että kaikkien pelaajien yhteystiedot olivat julkisia. Diplomaattinen kirjeenvaihto tuiki tuntemattomien kanssa osoittautui postipelien kenties rakastettavimmaksi piirteeksi. Roolipelaaminen kuului postipeleissä asiaan, joten diplomatiakirjeet koristeltiin tee-se-itse-heraldiikalla ja täytettiin vanhoja aikoja henkivällä koukeroisella kielellä. Eräs pelikaverini käytti kirjeissään jopa vahasinettiä.
Tällaista vanhan hyvän ajan diplomatiaa mutkisti kirjepostille ominainen viive. Kierrosten välillä ehti käymään hyvä jos yhden kirjeenvaihdon per liittolainen. Kalliilla kaukopuheluilla paikattiin mitä kirjeitse ei ehtinyt lausua.
”Onko Hollannin Suurruhtinas kotona? Täällä puhuu Reinin liittokunnan Rautakansleri!”
Markat likoon
Koska Midnight Sun Games yritti tehdä postipeleillä bisnestä, jokaisesta pelatusta kierroksesta perittiin maksu. Ne vaihtelivat Kruunujen saaren 11 markasta (pari euroa) Austerlitzin 20–26 markkaan (suurvallat olivat muita kalliimpia). Rahat lähettiin Ouluun samassa kirjekuoressa käskylomakkeiden kanssa, hiiteen postilaki.
Austerlitzin maksut olivat omaa luokkaansa. Korkea kierrosmaksu ei edes kattanut simuloituja taisteluita, joista perittiin 15 markan lisämaksu per laaki. Ei siinä sentään tyhjästä maksettu, kun tavanomaisen kierrosraportin höysteeksi sai seikkaperäisen taistelukuvauksen. Matemaattiset taistelut eivät maksaneet mitään, mutta ulosanti oli pelkistetty luettelo omista ja vihollisen tappioista.
Austerlitzin pelaaminen oli kuumottavan kallista, vaikka kahden viikon pituiset kierrokset vähän tasoittivat kuluja. Kruunujen saari oli kuitenkin sytyttänyt sellaisen palon, että postipelien kuningasta ei voinut enää vastustaa. Päätös sinetöityi sillä, että Kruunujen saari -kampanjani oli menossa plörinäksi.
Vuodesta 1808 käynnistyvä Austerlitz on kokonaisvaltainen esitys aikakautensa valtapelistä. Mukana on kuusitoista eurooppalaista sotilasmahtia, jotka mittelevät paitsi vanhan mantereen, myös Intian ja Karibian siirtomaiden hallinnasta. Vaikka eroja on pelitasapainon nimissä hieman tasoitettu, valtiot eivät suinkaan aloita samalta viivalta. Britannian, Ranskan ja Venäjän kaltaiset suurvallat taistelevat voitosta, pienemmät maat olemassaolostaan.
Minä, Austerlitzin ensikertalainen, toivoin muistaakseni Ranskaa, mutta sain Reinin liittokunnan, oikean Mustan Pekan Keski-Euroopan sydämestä. Kuten sain myöhemmin lukea, Reinin liittokunnalla on Austerlitzin vaikein positio.
Reini on paska maa
Reinin liittokunta hallitsee suunnilleen Länsi-Saksaa vastaavaa aluetta. Kuuden rajanaapurin puristuksissa sen asema on äärimmäisen haavoittuvainen. Potentiaalisia vihollisia riittää: pohjoisessa Tanska, lännessä Hollanti ja Ranska, etelässä Italia ja idässä Preussi ja Itävalta-Unkari. Reinin liittokunnan maapinta-ala on pieni, väkiluku alhainen ja koko valtiontalous käytännössä muutaman avainkoordinaatin varassa. Aluemenetyksiin ei ole varaa, liittoudu ja laajene tai jää vihollistesi saartamaksi ja tuhoudu.
Aloitin pelin autuaan tietämättömänä sijaintini realiteeteista, kunnes eräs uutinen avasi silmäni. Austerlitzin erikoispiirre oli sanomalehti, johon jokainen pelaaja sai toimittaa puoli sivua tekstiä per kierros. Lehti jaettiin jokaisen kierrosraportin mukana. Vaikka kirjoitukset olivat suurimmaksi osaksi tyhjänpäiväistä mahtailua ja vihollismaiden pilkkaamista, lehti antoi vihiä myös merkittävistä käänteistä pelaajien välisessä diplomatiassa.
Henkilökohtainen uutispommini oli, kun Itävalta-Unkari, Venäjä ja Osmanien valtakunta tiedottivat uudesta ”Idän kolmiliitostaan”. Itävalta-Unkari muuttui kertaheitolla potentiaalisesta uhkaajasta todennäköiseksi hyökkääjäksi.
Menin diplomaattiseen paniikkimoodiin. Idän kolmiliitto hermostutti kaikesta päätellen muitakin, sillä liityin tuota pikaa löyhään liittoumaan Britannian, Ranskan ja Hollannin kanssa. Uusista liittolaisista vain yksi osoittautui sanojensa mittaiseksi.
Opetuksia
Reinin liittokunnan ja Hollannin kumppanuus on kuin sisäänrakennettu Austerlitziin. Jos Reinillä on yksi vahvuus, se on Euroopan parhaat maajoukot. Hollanti taas on pelin suurimpia merimahteja. Yhdessä suunnittelimme tuota pikaa paitsioon jääneen Tanskan jakamista. Hollanti auttaisi minua valtaamaan Jyllannin niemimaan ja minä tukisin hänen maihinnousuaan Norjaan.
Sotiessamme menestyksekkäästi Tanskassa, Italia käynnisti kampanjan Ranskaa vastaan. Kaiken järjen vastaisesti Italia oli vieläpä pääsemässä niskan päälle. Se johti osaltani pahaan virhearvioon. Koska Itävalta-Unkarin uhka ei materialisoitunut, laskelmoin, että Reinin liittokuntani kykenisi käymään kahden rintaman sotaa Tanskaa ja Ranskaa vastaan.
Se oli hetken ilo, joka melkein kannatti. Pohjoisessa Reinin liittokunta miehitti melkein koko Tanskaa ja lännessä tunkeutui pitkänä liuruna syvälle Ranskaan. Reiniäni olisi voinut kutsua miltei suurvallaksi, ellei se olisi jättänyt takaovea auki pitkään pelkäämälleni Itävalta-Unkarin hyökkäykselle. Ja tulihan se sieltä.
Kohtaloni sinetöi postissa hukkunut käskylomake, minkä seurauksena joukkoni seisoivat yhden ratkaisevan kierroksen ajan tumput suorina. Melkein vuoden kestänyt Austerlitz-peli oli menetetty. Luovutin, mutta voin ylpeänä todeta, etten ensimmäisten joukossa. Hollannin kanssa jyräämäni Tanska oli pudonnut kyydistä jo kuukausia aiemmin.
Kova Austerlitz-kouluni näkyi myöhemmin pelaamissani Space Empires -matseissa. Austerlitz opetti, että huonokin hyökkäyssuunnitelma on parempi kuin ei suunnitelmaa lainkaan ja ainoastaan häviäjät syyttävät selkään puukottamisesta. Arvokkaita opetuksia.
Oikeutus:
Tuomas Honkala yllättyi googlettaessaan, että Austerlitzia pelataan vieläkin.
