El Shaddai: Ascension of the Metatron (PS3) – Jumalan ruoska

Isä meidän, joka olet taivaissa, anna minulle voimaa vetää enkeleitä turpiin.

Uskonnollisesti siekailematon ja häpeämättömän mahtipontinen El Shaddai: Ascension of the Metatron -toimintaseikkailu on jotain aivan muuta kuin kyynisen peliteollisuuden laskelmoiva hittiprojekti.

Constantine

Taivaan kirjuri Enoch metsästää seitsemää maan päälle piiloutunutta langennutta enkeliä, jotka ovat asettuneet jumaliksi Jumalan paikalle ja vääntäneet ihmiskunnan kehityksen kieroon. Jos arkkienkelien tukema Enoch sössii keikan, vedenpaisumus nollaa maailman.

Vahvoja uskonnollisia teemoja kehystää hengästyttävä audiovisuaalinen ilotulitus. Langenneiden enkelien utopiat ja dystopiat pullistelevat surrealistista arkkitehtuuria ja muita hätkähdyttäviä oivalluksia. Kummallisissa miljöissä ei ole liiemmin linkkejä tosimaailmaan, paitsi tummiin farkkuihin ja kauluspaitaan pukeutuva tallennusmies Lucifel, jolle Jumala soittaa kännykällä. Komeat kulissit ja niiden taustat työnnetään läpi eloisasta ja ronskista efektimankelista, mikä luo maisemiin unenomaisia ja painajaismaisia pohjavireitä.

Pelaajalla ei ole japanilaisittain mitään asiaa kameramiehen pallille. Ohjaaja näyttää tasan sen mitä haluaa, eikä piiruakaan enempää. Se passaa vallan mainiosti, sillä komeat kuvakulmat näyttävät kaiken tarpeellisen.

Kenttäsuunnitteluun pätee sama filosofia: lyhyitä umpikujia lukuun ottamatta Enoch etenee yhtä kapeaa, tasoloikka- ja taistelutaitoja koettelevaa elämysjunan raidetta vääjäämättä eteenpäin. Pulmia ei ratkota, ellei pomotaistelujen taktiikoita sellaisiksi lasketa.

Tunnelmoinnille jää kivasti tilaa, sillä pitkillä pätkillä vain kävellään, katsellaan ja kuunnellaan. El Shaddai vaihtaa tyylilajia arvaamatta 3D:stä 2D:hen ja takaisin, joten turvalliseen kaavaan jumahtaminen ei uhkaa.

Rankkaa rämpytystä

Enochin kohtaamat tusinaviholliset vaihtelevat kääpiön kokoisista tummista örrimörreistä vääräuskoisten ihmisten kautta järkälemäisiin vuorenpeikkojen sukulaisiin. Tasoloikkaepisodeja häiriköivät lentävät virvatulet, kummitukset ja hanhet, joilla on nyrkkeilyhanska päässä. Laakista vainaat pikkuprötöt yrittävät vaikeuttaa hyppyjen ajoitusta ja mitoitusta.

Enoch kantaa vain yhtä vinhasti muotoiltua asetta kerrallaan. Etäisesti miekkaa muistuttava energiakaari on sähäkkä lähitaisteluase ja pyssyvanne sinkoaa ammuksia lähintä vihollista kohden. Raskaiden panssarihanskojen lyönnit ovat hitaita, mutta voimakkaita. Jos jatkuva torjuminen tuhoaa aseen, Enoch jatkaa turpakäräjiä sujuvasti paljain käsin.

Aseen menetys ei ole suuri tappio, sillä sopivasti pehmitetty vihollinen kyyristyy hengähtämään, jolloin sen ase on kypsä poimittavaksi. Vihollisten epäpuhtaudet saastuttavat aseen vähitellen ja sen osumien teho laskee. Puhdistukseen uppoaa muutama arvokas sekunti, joten se on syytä ajoittaa hyvin.

Enochin eteen lappaa korkeintaan kolme vihollista kerrallaan, jolloin hyökkäykset kannattaa keskittää kaukaa räiskiviin vastustajiin. Sen monimutkaisempia taktiikoita ei juuri kaivata, sillä jatkuva liike ja sopivasti ajoitetut hyppyväistöt riittävät pitkälle. Tiukat saumat hoidetaan erikoisniiteillä, jotka irtoavat pitkillä painalluksilla ja lyöntejä hyppyihin yhdistelemällä. Kun sankarikirjuri kurmottaa vihollisia tarpeeksi, arsenaaliin avautuu arkkienkeli Urielin taistelubuusti, joka voimistaa hetkellisesti Enochia. Kertaheitolla uhrattu vimmabonus aktivoi teatraalisen ja tymäkän hyökkäysyhdistelmän.

Vaikka kolmen vastustajan puristuksissa hengissä säilyminen vaatii valppautta, taistelut eivät ole vaikeita. Kun Enoch kuolee, raivokas kuvio- ja liipaisinnäppäinten rämpyttäminen palauttaa hänet lennosta takaisin taisteluun täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Sarjatulipelastukseen vaadittavan rämpytyksen tempo kiristyy kerta kerran jälkeen, mutta tarkistuspisteestä uudelleen aloittamisen jälkeen pelastukseen vaadittavaa tahtia lasketaan tuntuvasti.

Rämpytys toimii jopa pomomatseissa, joten tärkein ominaisuus taisteluissa on kärsivällisyys. Taitavat soturit hoitavat matsit nopeasti ja tyylikkäästi, mutta kaikki hoitavat ne.

Happohelvetti

Belialin (tasoloikka)helvetti haastaa ihanan raastavalla psykedeelisyydellään. Maiseman karkeasti kuvioidut, negatiivimaiset pinnoitteet eivät liiku esineiden mukana, mikä näyttää huomattavasti kahjommalta kuin miltä kuulostaa. El Shaddaissa on lukuisia tarkkuutta ja taitoa edellyttäviä pompintajaksoja, mutta Helvetin helvetilliset näyt kiristävät hyppelyn kevyesti mariomeiningin tasolle.

Kaikki ei ole pelkkää happolapuilla tanssimista, sillä omalaatuisen efektimuhennoksen seassa on välillä vaikea arvioida tasojen välistä etäisyyttä. Tarkistuspisteiden ansiosta mokailusta ei seuraa juuri takapakkia, mutta toistakymmentä kuolemaa samaan paikkaan harmitti ohuesti. Joskus hyppypaikan tai taistelun uusinnan välissä sattui olemaan juonianimaatio eikä tarinointia voi skipata, mikä koetteli hermoja uusintayritystä enemmän. Onneksi huonoon paikkaan sijoitetut animaatiot ovat harvassa.

Suuren budjetin tuotteeksi El Shaddain ulosanti on uskomattoman pidäkkeetöntä efekteillä leikittelyä. Jopa siinä määrin uskomatonta, että pelielementtien yksinkertaisuus ja suoraviivaisuus lienee täysin harkittua. Tutun turvalliset, semisimppelit pelimekaniikat auttavat keskittymään El Shaddain ihastuttavan äkkiväärään audiovisuaaliseen tarjontaan. Jos fiilistelylle annettaisiin liikaa tilaa, vaarana olisi tekotaiteellinen antipeli, mutta sen suon El Shaddai välttää kirkkaasti.

El Shaddai: Ascension of the Metatronin pelilliset ansiot eivät ole ennennäkemätöntä ilotulitusta, sillä maailmassa on parempia tasoloikkia ja taistelupelejä. Se ei haittaa, koska El Shaddai -elämysjunan seuraavan pysäkin ihmeitä ei voi edes aavistaa. Poskettoman kaliiberin tarina ja taiteellinen ennakkoluulottomuus nostavat El Shaddain aivan toisiin sfääreihin, kuin mitä pelkkiä yksittäisiä pelielementtejä ruotimalla voisi uskoa.

Ei ihme, että epätavallisen El Shaddain saamat arvosanat heittelevät laidasta laitaan. Elämysjuna on koettava itse.

87