Vielä 1970-luvulla poliittiset elokuvat olivat in. Sitten ilmestyivät Tappajahai (Jaws, 1975) ja Star Wars (1977) ja kaikki elokuvan tekemisen ja levittämisen säännöt menivät uusiksi.
Kun Hollywood siirtyi suurten tapahtumaelokuvien aikaan, se samalla lähes tappoi sukupuuttoon poliittisen elokuvan. Nyt politiikka tekee paluuta. Tämä ei suinkaan johdu äkillisestä älykkyyskohtauksesta, vaan siitä, että tapahtumaelokuvan kaava ei enää toimi. Tälläkin kertaa kyse on loppujen lopuksi rahasta.
Megabudjetin suurelokuvat ovat valtava riski studiolle. Viime vuosina niitä tekevät tähdet, ohjaajat ja tuottajat ovat päässeet kiristämään itselleen sellaiset työehdot, että studiolle on jäänyt lähinnä vain elokuvien levittämisen ilo. Menestyksen on täytynyt olla Sormusten herran tai Spider-Manin luokkaa, jotta siitä on riittänyt kunnolla täpäkkää myös studiolle.
Matrix-sarjan ensimmäinen osa oli yllätyshitti ja siksi rahasampo myös Warner Brosille. Jatko-osista rikastuivat niiden menestyksestä huolimatta lähinnä vain Keanu Reeves ja Wachowski-veljekset. Mission: Impossibleissa ainoa varma voittaja on Tom Cruise. Seuraavasta Indiana Jonesista Lucas, Spielberg ja Ford pystyvät tiristämään itselleen suunnilleen 105 prosenttia tuloista, vähän liioitellen.
Lopullinen herätys Hollywoodille oli King Kong. Menestys ei ollut odotetunlainen mutta flopistakaan ei voida puhua. Persnettoa Universal tuskin kärsii, mutta ainoa varmasti rikastuja oli alusta alkaen Peter Jackson. Suuret nimet pystyvät vaatimaan prosenttiosuuden kaikista tuloista, ei siis vain voitosta.
Epävirallisen ja summittaisen säännön mukaan elokuva pääsee omilleen, mikäli se tuottaa Yhdysvaltojen teattereissa budjettinsa verran. Kun jättielokuvien budjetit lähestyvät jo 200 miljoonaa dollaria, riski on valtava.
Poliittista on melkein kaikki
King Kongin kaltaisen megaelokuvan tekemisessä on toki loistoa ja toisinaan glamouriakin, mutta bisnesmielessä kannattaisi mieluummin tehdä halpoja kauhuleffoja ilman suuria tähtiä. Esimerkiksi kauhupätkä Hostel maksoi 4,5 miljoonaa taalaa ja tuotti pelkästään ensi-iltaviikonloppunaan lähes 20 miljoonaa. Silti Hostelia on harvemmin nostettu mediassa esiin hienona jättimenestyksenä, kun taas King Kong näkyi kaikkialla. Väkisin herää kysymys, miksi pitäisi tehdä hankalia ja riskialttiita kingkongeja, kun hostelit tuottavat paremmin vähemmällä vaivalla.
Mutta koska kauhu on lähinnä nuorten tyylilaji, joka harvemmin on naisten mieleen, tarvitaan muunkinlaisia elokuvia. Kuten vaikkapa juuri sellaisia, joissa on poliittinen sanoma. Politiikka sinällään kiinnostaa harvoja, mutta kuten hyvä urheiluelokuva ei koskaan kerro urheilusta, ei hyvä poliittinen elokuva kerro varsinaisesti politiikasta. Politiikka on vain keino ottaa esiin mielenkiintoisia teemoja ja pohtia moraalisia ongelmia. Kyse ei ole politiikasta, vaan ihmisistä poliittisessa maailmassa.
On turha väittää, että poliittinen elokuva olisi jo nyt suuri juttu. Esimerkkejä löytyy vasta muutama, eivätkä nekään mitään megahittejä ole olleet. Viime vuoden paras elokuva, Steven Spielbergin München on avoimesti poliittinen ja herätti keskustelua. Menestys jäi kuitenkin odotettua vaisummaksi ja Oscaritkin menivät muualle.
Yksi kehityksen edelläkävijöitä on eBaylla rikastunut miljardööri Jeff Skoll. Hänen missionsa Hollywoodissa on tehdä nimenomaan kohtuuhintaista poliittista elokuvaa. Skoll on saanut yhteistyökumppanikseen muun muassa George Clooneyn. Kapitalismia ja korruptoitunutta öljybisnestä kovalla kädellä ruoskinut Syriana ei ollut hitti mutta kehuttu laatuelokuva kuitenkin.
Skollin seuraava tuotanto Fast Food Nation ottaa käsittelyyn pikaruokabisneksen. Dokumentti An Inconvenient Truth kertoo Al Goresta ja hänen taistelustaan kasvihuoneilmiötä vastaan.
911-tapahtumien jälkeen jokainen Yhdysvaltoihin kriittisesti suhtautunut amerikkalainen elokuva olisi ollut taloudellinen itsemurha, melkein konkreettinenkin. Nyt Bush Juniorin kanssa saa olla jo eri mieltäkin ilman, että se on maanpetturuutta. Ajatus siitä, että Yhdysvallat voi tehdä myös virheitä, ei enää ole aivan mahdoton edes omien kansalaisten parissa.
Vaikka politiikka ei ole terminä seksikäs, oman sängyn ulkopuolella lähes kaikki muu on enemmän tai vähemmän poliittista. Elokuvien politisoituminen olisi hieno asia. Lapsellisille megaleffoille on toki paikkansa maailmassa, mutta aikuismaiselle järkevyydelle pitäisi myös olla tilaa.
