Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. Mutta joka yrityksellä kurkotustaito kasvaa ja lopulta käsi saa kuusesta otteen. Neulasten välistä näkyy onnellinen Oblivion.

Oblivion on neljäs osa varsinaista Elder Scrolls -sarjaa. Perusideana on toimiva virtuaalimaailma, johon pelaaja voi luoda jotakuinkin millaisen hahmon vain ja pelata sen ehdoilla. Peli peliltä maali on ollut lähempänä ja maailma uskottavampi.

Vielä varsin onnistuneessa edellisessä osassa, Morrowindissä, elämyspelaajat jäivät kylmiksi, sillä satunnaismaailman tavoittelussa näkyi palasten välissä paljon rakoja, joita piti mielikuvituksella ja fanipoika-asenteella tukkia. Juoni ei todellakaan siepannut syleilyynsä ja pakottanut pelaamaan. Vaan se oli silloin.

Tässä vaiheessa Oblivion-peliprojektia on pakko antautua. Vaikka Oblivion ei tee kaikkea oikein, se tekee tarpeeksi. Tamriel on yhtä koukuttava paikka kuin Azeroth.

World of Tamriel, ilman kuukausimaksua

Oblivionin pääjuonessa keisari Uriel Septim VII, jonka äänenä on Patrick "professori Jean-Luc" Stewart kuin vitsiversiona itsestään, salamurhataan. Keisarin kuolema mahdollistaa piruinvaasion, sillä nyt Oblivionin daedrat voivat avata ulottuvuusportteja Tamrieliin. Vaihteeksi vankilasta löydetty sankari lähtee pelastajaksi. Tai ottaen huomioon sen, että suurin osa pelaajista on varkaita ja murhamiehiä, jotka jättävät pääjuonen väliin, sankari voi olla väärä termi.

Kaltaiselleni kirkasotsaiselle sankarillekin pääjuonella on paha tapa jäädä seinäruusuksi, sillä Cyrodielin maakunta tarjoaa älyttömästi omaehtoista tahkottavaa. Tamrielissa on neljä kiltaa joihin liittyä, joskin Musta veljeskunta ja Varkaiden kilta eivät ole sankarin valintoja. Niiden antaminen tehtävien lisäksi on kaikenmoista paikkaa kompattavana, sivujuonta ratkottavana ja hahmonkehitystä niin jotta pienempää hirvittää.

Hahmonkehitys on hoidettu siten, että hahmoluokka määrää, mitkä taidot ovat päätaitoja, mitkä sivutaitoja. Kun päätaidot kasvavat, hahmo saa tasoja ja voi parantaa ominaisuuksiaan. Sivutaidot eivät kasvata tasoja, mutta lisäävät bonuksia ominaisuuksien kasvattamiseen. Taidoissa on omat tasonsa, esimerkiksi oppipoika ei heitä kisällitason taikoja.

Jos Morrowind oli kuin yksinpeliversio EverQuestista, Oblivion on yksinpeliversio World of Warcraftista, ja tämä on tarkoitettu puhtaasti kehuksi. Kun pelasin tovin Morrowindia vertailumielessä, arvostin aivan toisella tavalla Oblivionin vauhdilla ja voimalla alkavaa juonta ja kepeää pelattavuutta.

Juoni, jossa on tällä kertaa jopa mielenkiintoisia tehtäviä, antaa selkärangan koko pelille. Tehtäviä klikkaamalla niiden maali näkyy kartalla, ja Cyrodilin pääkartalla pystyy pikamatkustamaan tunnettua määränpäätä klikkaamalla. Kompassi näyttää paitsi suunnan myös lähellä olevat kiinnostavat kohteet. Jos masokismi on päivän sana, modeilla saa helpotukset hetkessä pois.

Itken laskua auringon

Tamriel on nyt mitä kaunein paikka, jos puhutaan kauneudesta klassiseen tapaan eikä nörttimagiaan kuuluvin erikoisefektein. Vuorokausi ja sää vaihtuvat, on kukkasta, on ruohoa, on synkkiä sateita ja pakahduttavan kauniita auringonlaskuja. Kelpaa sitä katsella vastaostetun kartanon parvekkeelta. Vielä kun voi räkiä köyhiä päähän.

Maisema piirtyy kauas, mutta ainakin minun koneellani jouduin tyytymään muutaman kymmenen metrin ympyrään, jonka sisällä ruoho kasvoi. Efekti näytti hassulta lähinnä silloin, kun seisoin kiven päällä (turvallisesti hirviöitä ampumassa, tietysti). Silmänamua karsimalla jopa työkoneeni pyöritti Oblivionia pelattavasti ja Morrowindia paremman näköisenä. Fysiikka on ostettu Havokilta ja toimii tarpeeksi hyvin.

Koluttavia luolia ja raunioita on sen verran paljon, että kun kivellä heittää, sellaiseen osuu. Eikä näissä vankiluolissa, raunioissa ja vastaavissa enää ole hirveästi valittamista. Edelleen toivoisin parempaa mielikuvitusta ja rohkeampaa pelisuunnittelua, mutta kaikkiaan ne tuntuvat ihan oikeilta, asutuilta paikoilta. Kokoluokkakin on sopivaa laatua. Veteraanit muistavat, kuinka yhteen Daggerfallin luolaan saattoi kulua paras teini-ikä.

Oblivionissa aika kuluu kuin siivillä, myös kirjaimellisesti. Kun lyhyisiin vuorokausiin kyllästyy, konsolikomennolla SET TIMESCALE TO 1 minuutti peliaikaa vastaa minuuttia tosiaikaa (vakioarvo on 1.3).

Maailma elää

Morrowindin yksi suurista ongelmista oli maailman keinotekoisuus. Hahmot olivat yhteen paikkaan sidottuja tiedotuspisteitä, jokaisella jotakuinkin samat jutut. Joita oli vielä aivan liikaa.

Oblivionissa NPC-hahmot on vapautettu. Ne menevät yöksi kotiin nukkumaan ja aamulla duuniin tai Kiltaan kavereiden kanssa hengailemaan. Välillä ne jopa keskustelevat keskenään. Pelaajalle tarjottuja keskusteluvaihtoehtoja on karsittu raa'alla kädellä, mikä on todella hyvä juttu, koska se mitä jäi, onkin sitten asiaa. Se, että hahmojen poikkeuksellisen rumat naamat lyödään iholle, johtuu uudesta lirkuttelualapelistä, jossa pyörivän piirakan eri osia taktisesti klikkaamalla yritetään saada kohde pitämään itsestä.

Onneksi tuli harjoiteltua Call of Cthulhulla, sillä Tamrielin asukkaat ovat harvinaisen rumaa väkeä, jonka keski-ikä taitaa olla lähellä kuuttakymmentä. Nuoriso tai nätit plikat ovat kiven alla, lapsia ei ole laisinkaan. Onneksi, sillä jo Morrowind kertoi, millaisia sairaita pikku keksijöitä ja kokeilijoita pelaajat pahimmillaan ovat.

Kilpi eteen!

Myös uusittu taistelu on aika onnistunutta. Aseella huidotaan ja ihan itse kilvellä blokataan aseita ja nuolia. Kokemuksen karttuessa opitaan taistelutyyliin uusia erikoisliikkeitä. Taisteluilluusiota karsii liian monen vastustajan omaksuma steppityyli: tullaan viekkuun, lyödään pari kertaa ja karataan kauemmaksi. Vaihtoehtoja taistelutoteutukseen voisi katsoa vaikka Severancesta tai Mount & Bladesta. Toisaalta tämä uusi taistelusysteemi on paljon parempi kuin Elder-edeltäjissä, Arx Fataliksessa tai Ultima Underworldissa. Paras uudistus on mahdollisuus paiskia loitsuja kesken taistelun yhtä nappia painamalla ilman sen kummempaa erillistä loitsunkäyttötilaa.

Pelailin vertailumielessä myös Xbox 360:n versiota ja se toimii yllättävän hyvin. Laajakulmanäyttö on hieno ja kontrollit on saatu onnistuneesti tungettua temppukapulaan. Inventaario on suunniteltu normaali-tv:tä varten, sillä siinä näkyy vaivaiset viitisen riviä varusteita, loitsuja tai tekstiä kerrallaan. Jostain syystä PC-version inventaariosysteemi on kopioitu suoraan Xboxista, mutta luojan kiitos yksi modin tekijä teki siitä valovuosia paremman version.

Ja siitä pääsemmekin Xbox 360- ja PC-version suurimpaan eroon: modeihin. Vaikka kymmenestä modista yhdeksän ja puoli on typeriä pelinhelpotusmodeja laiskoille haastekammoisille nörttieinareille, modien joukossa on paljon tarpeellisia viilauksia ja lisäyksiä, joilla laajaan peliin pakostakin jääneitä särmiä on hiottu onnistuneesti pois. Näitä on koottu Pelit.fi:n tiedostoalueelle.

Maailma ei ole paha paikka

Modaajat tekevät parhaansa, mutta yksi suuremman luokan suunnittelumoka Oblivionissa on. Kun maailma oikeasti on paha ja julma paikka, Tamriel paijaa pelaajan päätä. Pelimaailma sopeutuu pelaajaan, eikä pelaaja pelimaailmaan.

Vastukset ja aarteet skaalataan koko ajan pelaajan tason mukaan. Kun alussa rupuinen maantierosvo pudottaa nahkahaarniskaa ja ruosteista rautamiekkaa, ryöstelybisnes kannattaa, sillä pian on puska täynnä daedramiekkaa heiluttavia superbandiitteja. Myisivät kamansa niin ei tarvitsisi ryöstellä.

Siellä olemisen tunteelle tekee hallaa, kun muutamassa päivässä peruseläimet ja bandiitit kuolevat pois, ja niiden tilalle kehittyy yhä pahempia ja pahempia vastuksia, yhä paremmalla ja paremmalla varustuksella. Aarretonttuko käy vaihtamassa arkkuihin parempaa roinaa?

Minua hävettää alkaa nillitää tällaisesta asiasta, koska se ei niin kauheasti haittaa. Kokonaisuutena Oblivion on yllättävän koukuttavaa pelattavaa. Jopa kaltaiselleni juonta painottavalle elämyspelaajalle, jonka mielestä Morrowindin harkkore-roolipelaajat ja heidän missionsa saada yhteensopivia haarniskasettejä tai muuta tyhmää ei ehkä ole järkevin tapa nauttia pelistä.