Miksi elää oikeaa elämää, kun Tamrielin vehmaissa metsissä voi nauttia kuulaista illoista ja rentoutua vain muutaman leijonan takaa-ajamana? Varaa matkasi jo tänään.

Yli kymmenen vuoden ikään ehtinyt Elder Scrolls -sarja paranee osa osalta. Riku Neuvosen ilkeästi "paskaksi Darklands-klooniksi" ristimä sarja tarjoaa virtuaalimaailman täynnä tekemisen vapautta. Kaikkea voi, mitään ei ole pakko tehdä.

Tutun kaavan neljäs osa on lisää sitä samaa, mutta entistä paremmin. Oblivionissa pelimaailmaan hukkuu entistä tehokkaammin ilman, että epäloogisuudet yrittävät jatkuvasti puukottaa immersiota kylkiluihin.

Linnakundin pitkä kakku

Elder Scrolls -perinteen mukaisesti tarina alkaa vankilasta. Sellissä viruva sankari saa yllätysvieraakseen keisarin, joka pakenee salaperäisiä murhaajia. Hallitsija tunnistaa vangin unistaan ja uskoo valtakunnan tulevaisuuden hänen harteilleen: keisarin äpäräpoika on löydettävä ja tuotava takaisin vallan kahvaan. Jos se ei onnistu, demoniset daedrat voivat vallata koko maan Oblivion-portaaleiden kautta.

Alun vankiluolasta selvittyään juonella voi nakata lähintä mutarapua ja uppoutua Tamrielin kukkuloiden ja laaksojen tutkimiseen. Kukaan ei pakota mihinkään.

Oblivionin juonessa on todellista vetoa. Enää ei kuljetella epämääräisiä paketteja ristiin rastiin, vaan paneudutaan käsin tuntuvasti imperiumin kohtaloihin. Morrowindissä pelasin pakolla pääjuonen läpi tason 63 kilahdettua mittariin, Oblivionissa tarina vie mukanaan, kunhan kyyninen veteraani ensin ylipuhuu itsensä sitä seuraamaan.

Tarina kuljettaa sankaria vauhdikkaasti ympäri maailmaa, pikkukylän savuavista raunioista imperiumin ytimeen ja daedrojen Oblivion-ulottuvuuteen. Mukana on ihan eri tavalla eeppistä tunnelmaa ja painostavaa fiilistä kuin aikaisemmin. Tarina tutustuttaa pelaajan kaikkiin Oblivionin hienouksiin, ja jakaa varusteita ja taikaesineitä siinä sivussa.

Päätarinan lisäksi jokaisessa kylässä ja kaupungissa on tukuittain pikkutehtäviä. Sivutehtävissä ei vain metsästetä yksittäisiä kadonneita esineitä, vaan sankari muun muassa tutkii murhia, etsii kadonnutta taiteilijaa tämän omasta taulusta ja hankkiutuu vankilaan jutellakseen selliin lukitun koviksen kanssa. Tekemistä riittää todella paljon. Ovista ja ikkunoista pursuava massiivinen tehtävämäärä pysyy ihailtavan hyvin järjestyksessä. Erinomainen tehtävälogi selkeästi listaa aktiiviset, työn alla olevat ja jo tehdyt tehtävät omilla alisivuillaan.

Nerokkaasti minkä tahansa tehtävän voi määrittää aktiiviseksi. Tämän valitun työn päämäärä merkitään kartalle havainnollisella nuolella, mikä tekee pelaamisesta nautittavampaa. Toki harkkoret pitävät tätä turhana pullamössönä.

Nuo hyppivät miehet loistavissa panssareissaan

Elder Scrollsit ovat hahmoviilaajien unelmia, ja monipuolinen taitosysteemi on tuttua kauraa Morrowindinsä kolunneille. Merkittävin ero on se, että tasokehitystä on hidastettu niin, että nyt saa valita vain seitsemän tasonnousuun vaikuttavaa taitoa entisen kymmenen sijasta. Kun Morrowindissa sai muutamassa tunnissa hahmonsa tasolle 20, ei Oblivionin mittarissa ole kuin neljä tai viisi tasoa.

Taidot kohoavat niitä käyttämällä. Kun valitut taidot nousevat yhteensä kymmenellä pisteellä, nousee taso, ja seuraavien nokosten aikana voi parantaa kolmea perusominaisuutta muutamalla pisteellä. Ominaisuuksiin tulee kerrannaisia sen mukaan, mitä kakkostaitoja on käyttänyt ja miten paljon.

Joitain tuttuja peruskikkoja, kuten acrobaticsin nopeaa nostamista jatkuvalla loikkimisella, on hiukan hidastettu. Silti Morrowind-veteraanin tunnistaa siitä, että hän iloisesti hyp-hyp-hyppii jo-jo-joka paikkaan kuin liikaa kolajuomaa nauttinut entinen avustajamme. Acrobaticsin tilalle uudeksi supersäätäjän vakiotaidoksi on noussut speechcraft, joka nousee parhaimmillaan useilla pisteillä per keskustelu, kiitos keskusteluminipelin.

Varusteisiin pultataan erilaisia taikatehosteita ja omia loitsuja voi luoda. Hyvänä ideana Oblivion-porttien tuhoamisesta saa palkkioksi sigil-kiviä, jotka antavat varusteille ennalta määrättyjä taikavoimia. Koko taito- ja tavarahässäkkää hallitaan tyylikkäällä, mutta PC-ruudulle aivan liian ahtaalla käyttöliittymällä. Asian voi korjata modilla.

Joka niemeen, laaksoon ja notkelmaan

Juonesta nautiskelijoiden ja hahmosäätäjien lisäksi Oblivion sopii elämysmatkailijoille. Tamriel on elävämpi ja uskottavampi paikka kuin kertaakaan aikaisemmin. Kävelyä nopeammin pääsee, kun ostaa tai varastaa hevosen, jonka päältä ei tosin voi taistella. Ratsulla liikkuminen on hiukan kankeaa ja kääntyminen on todella hidasta. Jos samoilu ei nappaa, tunnettuun kohteeseen voi myös pikamatkustaa vain nimeä napauttamalla.

Näkyvin parannus on uskomaton grafiikka. Vähän väliä tajuan pysähtyneeni vain ihailemaan ympärillä avautuvia maisemia. Luonto on hämmentävän aitoa ja näkyvyyttä riittää silmänkantamattomiin. Koko pelimaailman laidalta katsottuna voi yhä edelleen nähdä alueen keskellä kohoavan Imperial Cityn jyhkeät muurit.

Iso osa näyttävyydestä tulee korkeuseroista. Tamrielin metsät ovat täynnä kukkuloita, jyrkkiä kallioseinämiä ja taustalla kohoaville vuorille tosiaan voi kiivetä. Huimaavan pitkän näkyvyyden ansiosta kaukaisuudessa siintävät aina jotkut mielenkiintoiset rauniot, joita tekee seuraavaksi mieli mennä tutkimaan.

Sää vaihtelee kirkkaasta taivaasta pilvipoutaan, sumuun ja hurjaan kaatosateeseen asti. Pohjoisessa sataa lunta. Säätehosteet ovat näyttäviä, tuuli heiluttaa puita ja nurmikkoa ja näkyvyyskin vaihtelee kelin mukaan. Säätilat vain tuntuvat vaihtuvan lataustaukojen aikana, eikä maailmassa näy esimerkiksi sateen alkamista tai loppumista. On hassua kulkea aamuyö kaatosateessa ja sitten kun odottaa tunnin kaupan aukeamista, äkkiä aurinko helottaa kirkkaalta taivaalta.

Oblivion näyttää hyvältä jo perusasetuksilla, mutta ruohon ja puiden piirtoetäisyyttä voi kasvattaa todella pitkiksi ini-tiedostoa editoimalla. Sama pätee vesiheijastuksiin ja moniin muihin grafiikka-asetuksiin, joista voisi kirjoittaa pienen novellin. Kaikki herkut täysillä ja ylitse väännettynä maailma pyörii testikoneella hyvin vielä 1280 x 960 pisteen tarkkuudella, joten aivan järkyttävän raskaaksi peliä ei voi haukkua.

Pahin kauneusvirhe grafiikassa on pitemmällä näkyvässä maastossa käytettävä matalatarkkuuksinen tekstuuri, joka pistää pahasti silmään muun loiston keskeltä. Sama pätee myös kauempaa katsottaviin vesiheijastuksiin. Kumpaakaan ei saa säädettyä paremmaksi, mutta onneksi runsaan puuston ja korkeuserojen ansiosta rumat kohdat näkyvät harvoin pientä vilkaisua pitempään. Äänimaailma on yhtä lailla komea. Rauhallinen jousimusiikki ei pistä liikaa esiin ja luonnon äänet ovat pääosassa. Tuuli humisee puissa ja ruohikossa upeasti ja luo todella vahvaa tunnelmaa.

Kaikella on tarkoitus

Morrowindissä maajussit kuokkivat samaa peltoa vuorokaudet läpeensä kuolemaansa asti, Oblivionissa raatajat pääsevät välillä ruokatunnille ja öisin kotiinsa nukkumaan. Kaikilla ei-pelaajahahmoilla on oma vuorokausirytminsä, jonka mukaan ne toimivat. Se lisää peliin todella paljon uskottavuutta. Sen ansiosta pelaaja saattaa joutua oikeasti miettimään, mistä mikäkin etsitty hahmo löytyy tietyllä kellonlyömällä. Aivan kuin oikeassa elämässä.

Täydelliseksi vuorokausirytmiä ei voi kehua, sillä kun on tapa päivittyä vasta pelaajan ilmestyessä paikalle. Jos pysäköi ahterinsa killan oven pieleen keskipäivällä, sitten odotustoiminnolla pikakelaa ajan puoleen yöhön, maagit tajuavat kellonajan vasta pikakelauksen päätyttyä ja ryntäävät yhtenä miehenä kohti makuutiloja, joissa heidän olisi pitänyt olla jo tunteja sitten.

Paha saa palkkansa

Periaatteessa voi pelata hyvänä tai pahana, mutta ryöstömurhaajana eläminen on ankeaa, sillä koko maailma tietää edelleen silmänräpäyksessä rikoksesta sen tekohetkellä. PSI-vartijat ryntäävät sekunneissa paikalle aina, kun sankari jää kiinni näpistelystä. Tällöin voi joko mennä linnaan, maksaa sakot tai vastustaa pidätystä. Jälkimmäisessä ei ole järkeä, sillä etsintäkuulutetut hahmot eivät pääse kuin varkaiden kiltaan eikä kirkkojen alttareilta heru parannuksia sairauksiin.

Selvänä huononnuksena kärähtämisestä ei ponnahda ruutuun minkäänlaista ilmoitusta. Joskus voi vahingossa siirtää pöydällä olevia tavaroita ja joutuu vartijan lähentelyn kohteeksi tietämättä edes miksi.

Rasittavasti varastettuja tavaroita ei voi myydä kuin muutamalle varkaiden killan hämäräheikille. Puhalletut esineet eivät edes ilmesty tavallisten kauppiaiden kanssa asioitaessa myyntivalikkoon. Saman kaupungin sisällä sen voi ymmärtää, mutta miten kauppias voi tietää, ettei maailman toiselta puolelta varastamani miekka ole rehellisesti hankittu?

Jotta skriptit eivät mene rikki, useimpia ei-pelaajahahmojen ei voi tappaa, niiltä lähtee vain hetkeksi taju. Hyvästi Morrowind-tyylin talonvaltaus suosikkikylän keskustasta! Oblivionissa voi tosin ostaa oman talon.

Psyykkiset vartijat ja varastettujen tavaroiden myyminen ratkeavat sopivilla modeilla. Jälkimmäinen vaatii uuden pelin aloittamisen, joten se kannattaa tehdä heti.

Taistelen yleisellä tasollasi

Morrowindin suoraviivainen taistelu ei herättänyt suurempia intohimoja, Oblivionissa sekin on onnistunutta.

Torjuminen on entistä suuremmassa roolissa. Kilvellä tai kahden käden aseella torjutaan iskuja painamalla hiiren oikeaa nappia, mikä on huomattavasti Morrowindin automaattiblokkausta mielenkiintoisempaa. Lisäksi taikoja voi vihdoinkin heittää ase ja kilpi kädessä. Lopputuloksena taistelu on entistä dynaamisempaa ja liikkuvampaa, iskuja vaihdetaan ja torjutaan, haavoja parannellaan ja lyöntejä väistellään koko ajan.

Myös viholliset osaavat käyttää kilpiä. Torjuttu isku ajaa hetkeksi pois tasapainosta, joten lyöntien kanssa pitää seurata vihollisen liikkeitä ja aloittaa iskut oikein.

Taistelun vaikeustaso on Oblivionissa kaksiteräinen miekka. Se automaattisäädetään vastaamaan sankarin tasoa, joten periaatteessa pelaajan ei missään vaiheessa pitäisi törmätä täysin ylivoimaisiin tai säälittäviin vastuksiin. Systeemi toimii hyvin vain pelin alkupuolella. Alussa vihollisilla on maantierosvoille sopiva varustus ja metsäneläimet kuolevat kohtuullisella vaivalla. Tasojen noustessa viholliset pukeutuvat entistä tehokkaampiin varusteisiin ja pian vastaan tulee hohtaviin superaseisiin sonnustautuneita yksinäisiä pikkurikollisia.

Vaikeustason säätäminen tuntuu huijaamiselta. Metsissä yksinäinen susi onkin suurriistaa, joka vie kertapuraisulla yhden kolmanneksen pakoon nilkuttavan sankarin terveydestä. Tämä on harmittavaa ja vie korvessa harhailusta vapauden iloa. Näihinkin apu irtoaa modeista.

Tulihan se sieltä

Oblivion on monessa mielessä Morrowind: 2nd edition. Edellisen osan pahimmat tyhmyydet on hiottu pois ja kokonaisuus on nidottu paremmin kasaan. On hienoa nähdä, miten Bethesda tislaa pelinsä yhä terävämmäksi jokaisella uudella kierroksella. Tekemistä on aivan käsittämättömän paljon, pelkkään metsissä samoiluun voi hukata viikkoja elämästään.

Täydellisyydestä ei voi vielä puhua, mutta Tamrielin fantasiamaailman kutsua on vaikea vastustaa. Lähes kaikki suunnittelijoiden aivopierut on korjattavissa modeilla, ja laaja yhteisö jatkaa mainion pelin viilaamista entistä ehommaksi. Sillä välin suuntaan kohti seuraavaa horisontissa näkyvää rauniota, valmiina uusiin seikkailuihin.