Enslaved: Odyssey to the West (Xbox 360) – Hainnahkamies ja persikkatyttö

Maailmanlopun jälkeenkin löytyy aikaa pukeutua hyvin ja pitää tukka kunnossa.

Englantilainen Ninja Theory tekee japanilaisempia pelejä kuin japanilaiset itse. Firman edellinen työ Heavenly Sword oli aasialaismausteilla höystetty God of War -klooni, jossa tyylikkyys pysyi hyvin tasapainossa hauskan pelaamisen kanssa. Tällä kertaa animesta, japanilaisista kohelluskomedioista ja Final Fantasy -estetiikasta ammennettu tuotteistus on astunut varsinaisen pelisuunnittelun edelle. Enslaved on enemmän tuote kuin peli.

Tulevaisuudessa ihmiskunta on lähes tuhoutunut ja luonto on vallannut takaisin entiset betonierämaat. Miljöö on mukavaa vaihtelua tyypillisille maailmanloppukuvauksille, joissa ympäristö on yleensä pelkkää Mad Max -tyylistä hiekkaerämaata. Vehreä paratiisi ja sen keskellä levittäytyvä etäisesti tuttu kaupunkimaisema luovat keskenään hienon kontrastin pelkän perinteisen synkistelyn sijasta. Vastaavia maisemia näkee peleissä liian harvoin ja ne ovat Enslavedin parasta antia.

Monkey on niin kawaii!

Hienossa maailmassa seikkailevat hahmot eivät toimi yhtä hyvin. Lihaskimppu Monkey ja kaikkea pelkäävä punatukka Trip ovat nimistään lähtien niin japanilaisia, että tapahtumiin ei pysty suhtautumaan niiden ansaitsemalla vakavuudella. Animaatio on kyllä ensiluokkaista ja erityisesti Tripin kasvonilmeet ovat erinomaisen luonnollisia, mutta hahmojen design on liian mietittyä ja ylityöstettyä, kuin kohderyhmätesteillä arvioidusta muotikuvastosta lainattua.

Erityisesti sankari Monkey on kuin komitean suunnittelema. Listalta löytyvät piikkitukka, hassu kasvomaalaus, bodattu ja tatuoitu yläruumis sekä tietenkin viininpunaiset hipster-nahkahousut. Tähän verrattuna Tripin tankkitoppi, revityt housut ja hiuksia korvan päällä koristava robottisudenkorento ovat vielä kevyttä kamaa. Myöhemmin mukaan liittyvä pakollinen läski ja liikaa itsestään luuleva comic sidekick on nekin kopioitu suoraan japanilaisten komedioiden käsikirjoitusoppaasta. Komedioissa hahmot toimisivatkin, mutta vakavia teemoja käsittelevässä maailmanlopun tarinassa ne ovat väärässä ympäristössä.

Hahmot eivät sanan varsinaisessa merkityksessä ole huonoja, mutta niissä on tylsän teollinen, varman päälle vedetty maku. Sankarikaksikon välinen kanssakäyminen on samalla tavalla väkisin väännettyä. Trip asentaa Apinan päähän orjien komentamiseen tarkoitetun pannan, jotta mies auttaisi hänet takaisin kotiin. Ratkaisussa ei ole mitään järkeä, mutta miehen ja naisen välinen normaali sosiaalinen kanssakäyminen on tunnetusti japanilaisessa populaarikulttuurissa kovin vaikea asia.

Pelasta minut, oi vahva Apinamies

Monkeyn otsapanta ei vain pakota miestä seuraamaan Tripin komentoja, se sitoo kaksikon kohtalot kirjaimellisesti toisiinsa. Jos Trip heittää henkensä, myös Apinan sydän lakkaa hakkaamasta. Apina on aina se komennettava hahmo ja Trip raahautuu itsenäisesti mukana, mutta hahmot tukevat hyvin toisiaan. Voimamies voi kantaa suojattiaan reppuselässä ja muun muassa heitellä tätä pahimpien kuilujen ylitse. Välillä edetään suojasta suojaan niin, että toinen liikkuu toisen vetäessä vihollisten tulen puoleensa. Tripille annettavat komennot vaihtelevat jonkin verran kohtauksesta toiseen. Parin välinen dynamiikka toimii ja parhaimmillaan yhteistyö on viihdyttävää vuorottelua.

Yksin jäätyään Trip ei heitä henkeään turhan helposti, mutta tyttö on kirjoitettu hennoksi haavanlehdeksi, joka ei selviä mistään pelottavasta ilman sankarin lihaksikkaan käsivarren apua. Alussa tämä vielä hymyilyttää ja vetoaa jokapojan sisäiseen luolamieheen, mutta pitemmän päälle ylivedetty panikointi alkaa ärsyttää.

Teknisesti lahjakas Trip pystyy päivittämään sankarin varusteita ja ominaisuuksia, mikä tuo peliin pientä roolipelihenkeä, mutta päivittämiseen vaadittavien energiapallojen keräily ei oikein istu muuten vauhdikkaasti etenevään pelityyliin. Kaikkien mahdollisten nurkkien koluaminen muutaman hyvin piilotetun lisäpallon toivossa on ymmärrettävän konsolipelimäinen perusratkaisu, mutta huoneiden tutkiminen kesken kiireisen pakokohtauksen on hassua. Mariomainen tähtien kerääminen ei vain sovi Enslavedin henkeen.

Loikkaa kuin Nolan North

Apinan ja Tripin seikkailu on tyyliltään yhdistelmä Prince of Persiaa ja Unchartedia. Loikkimista pätkitään taisteluilla ja yksinkertaisilla puzzleilla. Kaksikon yhteistyö antaa alkupäähän mukavaa omaa maustettaan, mutta mitä pitemmälle pelissä pääsee, sitä vähemmän parityöskentelyllä on merkitystä. Alkuosuus kaupungin raunioissa on muutenkin Enslavedin parasta antia, sillä siinä maisemat ovat komeimmillaan ja pelitasapaino pysyy vielä mukavasti akrobatian puolella. Loppua kohden toiminta valtaa liikaa alaa ja vastaan puskee loppumattomalta tuntuvia vihollislaumoja.

Loikkiminen itsessään on sujuvaa, sillä sankari ei pysty tekemään tappavia virhearviointeja. Tämä syö osan kohtausten tehosta, mutta toisaalta vähentää jatkuvia vahinkokuolemia. Pelaajan tarvitsee vain vääntää tattia seuraavan otelaudan suuntaan, ja Apina loikkaa minne käsketään.

Valitettavasti humalainen kameramies ja kuvakulmien mukaan vaihtelevat kontrollit hankaloittavat akrobaatin elämää. Useissa kohdissa kuvakulmat ovat ennalta määrättyjä ja vaihtuvat pahimmillaan kesken ilmalennon. Kontrollit ovat suhteelliset, eli vasemmalle painaminen tarkoittaa kyseisessä kuvassa vasemmalle. Kun kulma vaihtuu kesken liikkeen, ei vasen enää tarkoitakaan vasenta, vaan pahimmillaan se heilauttaa sankarin takaisin tulosuuntaan. Tämä häiritsee erityisesti kohdissa, joissa pitää edetä vauhdilla rakennuksen sortuessa tai alustan muuten hajotessa.

Hyvä yritys, mutta ei banaania

Ohjaus ei muutenkaan ole Enslavedin vahvimpia puolia. Tatit ovat liian kiikkerät, vaikka herkkyyden säätäisi minimiin. Räiskintäosuudet vielä menettelevät, mutta kontrollit haittaavat pahiten muutamissa tarkkaa käskytystä vaativissa surffailuosuuksissa. Monkeylla nimittäin on leijuva energialauta, jolla hän voi liikkua ennalta määrätyissä paikoissa. Idea on hauskan vauhdikas, mutta ohjauksen takia paria aikarajoitteista takaa-ajoa saa hinkata monta kertaa. Etenkin viimeisessä Tripin pelastuskeikassa padi meinasi lentää aamuyöllä seinään.

Taistelusta suurin osa on kosketusetäisyydeltä käytävää käsikähmää, jonka Monkey hoitaa monitoimisella taistelukepillään. Sauvalla voi tarvittaessa myös ampua ja se projisoi lyhytkestoisen suojakilven. Mättö on viihdyttävän vauhdikasta, mutta useista eri liikkeistä huolimatta kohtauksesta kuin kohtauksesta selviää turhan helposti pelkällä aluevahinkoa tekevällä heilautuksella. Yksioikoiseksi taantuvaa hakkausta piristetään välillä erikoisvihollisilla, joiden heikkouksia voi käyttää hyödykseen. Räjähtävällä robotilla voi esimerkiksi tuhota kerralla isomman lössin vastustajia ja aseistetun mechan konetykin voi repiä väliaikaisesti omaan käyttöön. Parityöskentelyn ja näyttävien maisemien tavoin myös näiden virkistävien yksityiskohtien määrä vähenee loppua kohden.

Enslaved on monella tapaa peli, josta haluaisin pitää enemmän. Luonnon valtaama maailma on komea ympäristö maailmanlopun tarinalle ja sankariparin tiimityö toimii, mutta liian tuotettu tunnelma, kiikkerä ohjaus ja loppua kohti lässähtävä yleinen taso syövät fiilistä pahasti. Ehkä ensi kerralla kannattaisi keskittyä enemmän pelillisten yksityskohtien hiomiseen hahmojen stailauksen sijasta.

75